Caroline Munro
Subliminaalinen elokuvakerronta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Vuonna 1533 taiteilija Hans Holbein nuoremmalta valmistui maalaus nimeltään Suurlähettiläät. Kuvassa näemme Ranskan suurlähettilään poseraamassa ystävänsä piispan kanssa, erinäisten aikakaudelle tyypillisten esineiden ympäröimänä. Mutta tähän niin viattomalta näyttävään muotokuvaan on jotakin piilotettuna... Kyllä, kuten arvasitte - pääkallo.

Kallo on kätketty maalauksen alaosaan venyttämällä sitä anamorfisesti niin, että sitä ei tunnista muuten kuin jos kuvaa katsoo sivulta, jolloin se palautuu oikeisiin mittasuhteisiin. Tekniikasta kiinnostuneille varman tyydytyksen tuo Quay-animaattoriveljesten aihetta käsittelevä lyhäri Anamorphosis (1991).

Taideteoreetikot ovat tulkinneet pääkallon olemassaolon maalauksessa niin, että näin piilotetusti ilmaistaan kuinka kuvan hahmoilla on valtaa ja mammonaa, ja kykyä manipuloida luontoa, mutta silti kuolema on asia jonka edessä he ovat voimattomia. Yksinkertaisempi ja uskottavampi tulkinta on se, että kyseessä on vain taiteilijan eksentrisellä tavalla laittama signeeraus (Holbein tarkoittaa onttoa luuta). Voidaan sanoa, että Suurlähettiläät on Psykon pääkallo-kohdan 1500-luvun vastine.

Myös Ingmar Bergman flirttaili subliminaalien käyttämisen kanssa metaelokuvamaisia hetkiä omaavassa psykodraamassaan Persona - naisen naamio (Persona, 1964). Leffan avaa varsinaisesta tarinasta irrallaan oleva runollinen kuvasikermä - jakso on parasta antia muuten hivenen liian teennäisessä elokuvassa. Visioiden joukossa vilahtaa myös silmänräpäyksen ajan erektiossa oleva penis, jota pointataan katsojalle piippausta muistuttavan äänen kera. Elimen vilahdus sensuroitiin filmistä pois mm. Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Kokeelliset elokuvat ovat vieneet subliminaalisten ruutujen käytön suurimpiin äärimmäisyyksiin, leffoissa joissa koko kerronta nojaa tuon tekniikan hyödyntämiseen. Tämänkaltaisten ns. strobo-elokuvien tunnetuin tapaus on aikoinaan avantgarde-piireissä kohua herättänyt Tony Conradin Flicker (1966). Conradin filmi koostuu pelkästään mustien ja läpinäkyvien ruutujen sarjoista, jotka heijastettuna luovat kankaalle erilaisissa tahdeissa menevää välkettä. Avantgarde-elokuvantekijä-filosofi Hollis Frampton kertoi jopa havainneensa draaman kaaria välkkeen rytmissä filmiä katsoessaan, mikä hänen mielestään todisti ihmisen kykyä nähdä narratiivisuutta kaikkialla. Flickerin ainutlaatuisuus on siinä, että monien katsojien näköaisti alkaa pitkään puhtaalle välkkeelle altistuttuaan havaita valkokankaalla sellaisia värejä ja muotoja mitä siellä ei oikeasti ole.

Paul Sharits loi uransa strobomaisista efekteistä koostetuista avantgarde-leffoista. T,O,U,C,H,I,N,G -nimisessä lyhytfilmissä (1969) nähdään mieshenkilö, josta tykitetään samoja kuvia eri väreillä sävytettynä, joissa hänellä on joko sakset kielensä ympärillä tai käsi peittämässä hänen suutansa. Ääniraidalla kuullaan korvia satuttavaa puheensotkua, jossa lausutaan useita erilaisista sanoista koottuja lauseita, jotka kuitenkin kuulostavat kaikki samanlaiselta. Vielä tätäkin kovempi pala purtavaksi on aiempi Razor Blades (1968), teos jossa on peräti kolme valkokangasta vierekkäin sylkemässä subliminaaleja kuvia katsojan silmiin. Kuten Psycho-Rama -elokuvissakin, kuvien sekaan on piilotettu katsojalle käskyjä muistuttavia tekstiruutuja - toistuva aihe subliminaalisessa visuaalisessa kulttuurissa.

Toinen aikakauden kiehtova strobo-elokuva on Don McLaughlinin God is Dog Spelled Backwards (1967). Kolmessa minuutissa katsojan silmiin vilisee, Beethovenin musiikin säestämänä, merkittävintä kuvataidetta viimeisen kolmentuhannen vuoden ajalta - suurin piirtein kahdeksan teoksen sekuntivauhtia. Van Goghin kuumehoureisen värikkäät visiot, ja Picasson kubistiset koukerot menevät yhdessä muinaisten luolamaalausten kanssa, ja eräässä kohdassa tuleva tulva mosaiikkikuvastoa saa aikaan upean mössömäisen montaasiefektin. Elokuvantekijä selitti aikomuksiaan seuraavanlaisesti: "Teoriassa, jos maailman suurenmoisemmat kuvat yhdistetään maailman suurenmoisimpaan musiikkiin, tuloksena pitäisi olla maailman suurenmoisin elokuva".

Standish Lawderin Corridor vuodelta 1970 taas ottaa selvästi mallia Michael Snown yhtä huonetta kuvaavasta avantgarde-klassikosta Wavelength (1967), liikkuen koko kestonsa ajan yhdessä ainoassa pitkässä käytävässä, johon tulee aika ajoin kuvan vääristymisiä, strobo-välkettä sekä alitajuisia välähdyksiä.

Sivu:

1 2 3 4 5