Caroline Munro
Night Visions - Maximum Halloween 3012
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15

The Howling (1981)

Kesällä Suomessa vierailleen ohjaaja Joe Danten ihmissusieepos The Howling (1981) lienee monen lykantrooppeihin viehtyneen elokuvanystävän suosiossa jo valmiiksi. Danten mittakaavalla varsin totinen säikyttely on rakkauskirje vanhan ajan hirviöelokuville ja niiden tunnelmoinnille. Silti hän uskaltaa myös tehdä niiden teatraalisuudesta ja epärealistisuudesta kevyttä pilaa. Ihmissuden käytös ei ole pelkkää psykologista taantumusta esihistorialliseen saalistusvaistoon. 80-luvun ihmissusi on Hayesin koodin aikaan verrattuna paljon seksuaalisempi peto.

Kovinta piikittelyä saa sietää massamedian uutistoiminta, joka esitetään totuutta vääristeleväksi sensaatiohakuiseksi viihteeksi, ja tavallisille kaduntallaajille suorastaan haitalliseksi instituutioksi. Myös reportteri Karen White (Dee Wallace) on työnsä myötä loppuunpalanut, vaaran kanssa flirttaileva adrenaliiniaddikti. Stalkkerimurhaajan kanssa käydyn yhteenoton jälkeen hän päättää vaihtaa poikaystävänsä kanssa vapaalle. He lähtevät synkän metsän keskellä sijaitsevaan ryhmäterapiakeskukseen. Mutta pakkomielteinen pahis seuraa perässä. Taitaapa miekkonen olla jotain muuta kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää.

Elokuva luottaa vanhanaikaiseen tunnelmointiin niin paljon, että kun ihmissusia riehuu pian ympärillä kuin kärpäsiä ikään, tuntuu se lähes antiklimaattiselta. Kyyninen maailmankuva ja juppiajan self help -ajattelun halveksunta ovat sen sijaan yhä tuoreita ajatuksia. Dante osaa myös lopettaa elokuvansa paljon tyylikkäämmin kuin samana vuonna oman ihmissusinäkemyksensä (Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa, 1981) valmistanut toveri John Landis. (PI)

***½-

God Bless America (2011)

Bobcat Goldthwaitin ohjaama God Bless America (2011) edustaa pitkästä aikaa oikeasti nautinnollista mustaa komediaa. Elokuvan pääosassa nähdään Bill Murrayn pikkuveli Joel, jonka esittämän Frank Murdochin elämä on tiukassa syöksykierteessä kohti veteliä pohjamutia. Lietettä sataa niskaan muutenkin joka tuutista, eritoten televisiosta, jonka suoltama tosi-tv-saasta saa Frankin napsahtamaan lopullisesti. Luc Bessonin Leonista tuttuun tyyliin Frankin kylkeen lyöttäytyy nuori teinityttö, joka on enemmän kuin valmis jakamaan Frankin tunteenpalon ja määrätietoisen agendan. Kaikki mikä vituttaa saa pian tuta haulikon tai pistoolin luodin: rääkyvät vauvat, hemmotellut kakarat, teatterissa mölyäjät ja kurinpalautukseen kykenemättömät vanhemmat. Frank tekee sen mistä useimmat uskaltavat vain haaveilla.

Pienimuotoisesta teemasta ja minimalistisesta näyttelijäkaartista huolimatta God Bless America onnistuu naurattamaan ja hymyilyttämään enemmän kuin mikään elokuva pitkään aikaan. Elokuva ei edusta mitään uutta tai innovatiivista, mutta harvoin on teatterista poistuessa olo ollut yhtä huojentunut kuin nyt saatuaan kuljettua Frankin seurassa läpi vääryydet korjaavan katarsisvyöryn. (JS)

****-

Shogun Assassin (1980)

Monitoiminen käsikirjoittaja/ohjaaja Kazuo Koike teki pitkäaikaisen manga-sarjansa Lone Wolf & Cub pohjalta 70-luvun alussa myös oivallisen elokuva- ja tv-sarjan. Ääriväkivaltainen, tarkoituksellisen toisteinen ja feodaaliajan Japanin historiaa pikkutarkasti luotaava elokuvasarja ei kuitenkaan ollut automaattisesti mikään vientimenestys. Roger Cormanin levityspuljussa työskennelleet tuottaja David Weisman ja ohjaaja Robert Houston saivat kuningasajatuksen leikata länsimaalaisille sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta oma versio. Tuotos höystettiin tarinaa vapaasti tulkitsevalla englanninkielisellä dubbauksella ja elektronisella musiikilla. Ihme kyllä lopputulos pärjää vertailussa alkuperäistenkin elokuvien kanssa ja nousi vhs-aikakaudella splatter-elokuvien klassikoksi.

Pieni Daigoro-poika (Akihiro Tomikawa) juontaa tarinan siitä, miten hänen isästään tuli vaeltava palkkatappaja, mies vailla kunniaa ja kotia. Teloittaja Ogami Itto (Tomisaburo Wakayama) on mahtavan Yagyu-klaanin shogunin oikea käsi. Shogun tapattaa hänellä satoja sotavihollisiaan, mutta alkaa itsekin pelätä renkinsä vahvuutta ja taitavuutta. Päällikkö päättää hankkiutua miehestä eroon. Ikävä kyllä murhaan lähetetyt ninjat onnistuvat tappamaan vain Ogamin vaimon ja tekemään ukon vihaiseksi. Hän panee Daigoron valitsemaan elämän ja kuoleman väliltä. Koska poika valitsee miekan tien, Ogami ei käy suoraan kostoon. Hän lähtee vaeltamaan pitkin Japania, ansaiten rahaa palkkamurhaamalla sotaisia ja pahoja ihmisiä. Entisen isäntänsä kimppuun hänellä ei ole kiirettä. Yagyu-klaanin hän syöksee vallasta kätyri kerrallaan, ja Ogami on todellakin kykenevä hankkiutumaan eroon kenestä vain, jonka shogun hänen peräänsä lähettää.

Kekseliäät taistelukohtaukset, sarjakuvamaisen ylilyödyt ideat ja rankasti överiksi vedetty veripaltun määrä tekee elokuvan seuraamisesta jännittävää. Kuitenkin sarjan varsinainen suola on herkissä, hiljaisissa ja jopa runollisissa kohtauksissa, joita väkivallan lomassa kuin vaivihkaa tarjoillaan. Länsimaalaisittain leikattuna sarjan alkujaksolle on saatu synnytettyä selkeämpi draaman kaari, mutta kuten Ogamin seikkailut yleensä, sekään ei varsinaisesti lopu mihinkään. Vain vaellukseen seuraavaa seikkailua kohti. (PI)

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15