Caroline Munro
Jean Rollin - maalauksia kuolemasta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Mielikuvia toisenlaisesta maailmasta

Artikkelissaan "Jean Rollin: Le sang d'un poéte du cinema" pohtivat Colin Odell ja Michelle Le Blanc omalta osaltaan maiseman merkitystä Rollinin elokuvien sisällössä. Reilut parikymmentä fiktiivistä elokuvaa ohjanneen Rollinin poeettinen kerronta onkin ollut aina kuin peilikuva valtavirtaelokuvien dynaamisesta rakenteesta, joka sitoo katsojat tarinaan tehokkailla kuvakulmilla sekä jäntevällä leikkauksella. Rollinin maailmassa kaikki on paikoillaan - sekä hyvässä että pahassa: Näyttelijät ja tapahtumat ovat osa kehystä. Tunnelma on keskeisempi kuin tarina. Ihminen elää vain hetken, runo kenties ikuisuuden, eikä ikuisuudessa ole kiire liikkua. Nautinto syntyy vasta, kun ymmärtää katsovansa maisemaa.

La morte vivanten (The Living Dead Girl, 1982, yläkuva) pelto, Lèvres de sangin (Lips of Blood, 1975) kolkot huoneet ja Le frisson des vampiresin (The Shiver of the Vampires, 1971) meri, kuin myös Rollinin elokuvissaan viljelemät vanhat hautausmaat ja jylhät linnat ovat kaikki yhtä tärkeitä kerronnallisia elementtejä kuin näyttelijöiden sanat tai usein voimakkaan kontrastin varaan rakentuvat ilmeet. Erityisesti meri kiehtoi ohjaajaa aivan lapsuudesta saakka. Esikoisensa jälkeen Rollinin tavaramerkiksi kehittyi katsojia haastava vähäeleisyys. Samalla elokuvien sisältö - alastomuus ja veri - ajoivat myös kriitikot kauaksi. Jäljelle jäi kuitenkin kasvava fanijoukko, joka löytää sukupolvi sukupolven jälkeen Rollinin ikonografisista asetelmista alitajuntaa ruokkivia mielikuvia. Ehkä siksi, että ohjaaja tulkitsee vampyyrejä hyvin syvällisesti; muusta maailmasta ulkopuolisina hahmoina, joita muistot vainoavat ja joiden elämä on kadonnut.

Näihin kuoleman kuviin vaikutti muun muassa joukko taidemaalareita, kuten belgialainen surrealisti Paul Delvaux (kuvassa Solitude-maalaus, 1956). Delvauxin töiden henki leimaakin Rollinin koko tuotantoa: Hetket ovat pysähtyneitä, maisema on odottava. Ihmiset elävät tilassa, joka on samaan aikaan sekä turvallinen että uhkaava. Tila itsessään sisältää jo ihmisten tulevat teot, mikä tekee ihmisistä siihen sidottuja ja passiivisia. Samalla tapaa Rollinin elokuvissa on usein liikkumaton rajaus, jonka sisällä roolihahmot toteuttavat kohtalonsa.

Myös 60-luvun taitteen filosofinen älymystö inspiroi Rollinin teemoja. Eritoten vaikuttajina ohjaajan ajatuksiin toimivat Éric Losfeld (monipuolinen tuottaja, joka 60-luvun alussa nosti muun muassa Barbarella-sarjakuvan profiilia), sekä elokuvien parissa häärinyt Adonis Kyrou (Le moine, 1972). Unohtaa ei sovi myöskään Luis Buñuelia ja eri toten Georges Franjua, jonka vuonna 1960 valmistunut Les yeux sans visage jätti runollisella lopetuksellaan ohjaajaan kauaskantoisen jäljen.

Vampyyrien parissa Rollin viihtyi kaikkiaan yhdeksän elokuvan verran. Niistä helpoimmin lähestyttäväksi mainitaan usein vuonna 1979 valmistunut Fascination. Sen alkupuolella nähtävä kohtaus veren kyllästämässä teurastamossa, jossa elegantit naiset nauttivat verta laseista, tiivistääkin osuvasti ohjaajan kuviin kätkeytyvän maalauksellisen haasteen. On kuin Rollinille itse vampirismikin olisi teemana osa jotain suurempaa kokonaisuutta; Roger Vadimin Et mourir de plaisirin (Blood and Roses, 1960, alempi kuva) kaltainen metafora. Siksi hän saattoi modernisoida myös klassiset terävät kulmahampaat sormiksi (La morte vivante) ja muiksi tappamisvälineiksi (Fascination). Konkreettisten klassisten satuolentojen sijaan vampyyrit edustavat Rollinin fiktiossa ajatusta ja tunnetilaa omasta maailmastamme.

Alaston nainen ja veri

Koska Rollin hylkäsi osittain traditionaalisen vampirismin ja tulkitsi aihetta usein välineellisen kerronnan kautta (mm. La morte vivanten sormet, Fascinationin lasit ja Les deux orphelines vampiresin orvot, jotka olivat päivisin sokeita ja näkivät vain öisin) haastavat hänen elokuvansa patriarkaalisiin aatteisiin puetun perinteisen vampyyrifiktion, jota muun muassa Hammer hyödynsi. Hänen verta juovat hahmonsa, jotka lähes poikkeuksetta olivat naisia, eivät olleet klassisen vampyyrifiktion tuhoon tuomittuja viettelijättäriä, saati objekteja, jotka lopussa saavat ”ansaitsemansa” kohtalon, vaan ennemmin metaforan muotoon puettuja ja kaukaa tarkasteltuja seksuaalisesti vapautuneita subjekteja.

Sivu:

1 2 3 4