Caroline Munro
Jean Rollin - maalauksia kuolemasta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Räikeimmin Rollinin halu haastaa klassinen asetelma näkyy Fascinationin alkupuolen jaksossa, jossa maskuliinisesti voimakas miesrikollinen saapuu aseineen kahden näennäisesti pelokkaan naisen asuttamaan kartanoon. Hetkeksi naiset alistuvat miehen valtaan, mutta vain leikkiäkseen tämän kanssa, sillä heillä ei ole mitään minkä mies voisi heiltä viedä, ei edes elävää kehoa. Rollinin elokuvissa miehen rooli onkin usein toimia statistina tai vähintään langeta hänelle kuoleman tuovan naisen syleilyyn. Toisaalta La morte vivantessa (kuvat) ja Le frisson des vampiresissa kohtalo ikään kuin itse tarjoaa sovituksen, ei ihmisen käsi. Veri on sovituksen väline, side kahden naisen välillä, ja ystävyys kuolemaakin syvempi voima. Sormista muodostui elokuvassa intohimon lihallinen ja kauttaaltaan intiimi metafora.

Kun elokuvataiteen sielua purkaa tarpeeksi, huomaa että elokuva taiteenlajina elää aina idean tasolla. Rollin itse on pohtinut elokuviensa runsasta alastomuutta vertaamalla sitä surrealistiseen maalaustaiteeseen. Hänelle (naisen) alastomuus on runollinen, jopa mystinen elementti. Ehkä juuri sen tähden hän ei ole käsitellyt alastomuutta varsinaisissa päätöissään aggressiivisesti, vaan ennemminkin etäältä. Toisin sanoen alastomuus ei ole toiminut aktina, vaan olotilana, kiehtovana muotona, jonka mausteena elävien kuolleiden kontekstissa toimii ihmiselämän ja ikuisuushaaveen välillä virtaava elämän eliksiiri. Alastomuuden kaupallinen arvo ei toki sekään silti jäänyt ohjaajalta huomioimatta.

Pornoa ja kauhuelokuvien klassikoita

Uran tekeminen marginaalissa on harvoin helppoa. Värikkään 70-luvun jälkeen Jean Rollinin kohdalla kesti pitkälti toista vuosikymmentä ennen kuin dvd-markkinoiden kynnyksellä 90-luvun puolessa välissä hän alkoi saavuttaa mainetta ja sai lukuisten epäonnistumisien jälkeen kasaan rahoituksen kahdesta sokeasta vampyyritytöstä kertovaan elokuvaansa Les deux orphelines vampires (Two Orphan Vampires, 1997). Sitä edeltäneet vuodet tv:n ja pornon parissa eivät mairitelleet omaehtoista ohjaajaa. Tietty taloudellinen riippuvuus oli kuitenkin ollut ehto lukuisten aiempien elokuvien onnistumiselle. Toki myös flopeille, kuten taloudelliseksi katastrofiksi jääneelle La rose de ferille (The Iron Rose, 1973, ylempi kuva) ja sinällään onnistuneelle mutta tuottajan poisjäännin takia dramaattisesti sisällöllisesti supistuneelle Lèvres de sangille (1975).

Vuosina 1973 - 1980 Rollin uppoutui myös pornoelokuvien maailmaan ikään kuin sivutyönä. Tarkoitus oli tuottaa niillä rahaa pääprojekteilleen. Useimmat hän ohjasi taiteilijanimillä Michel Gentil ja Robert Xavier. Kohtalon ironiaa kenties, mutta pornoelokuvien parista (Vibrations sexuelles, 1977) hän löysi tuolloin 21-vuotiaan Brigitte Lahaien, joka tulevina vuosina näytteli pääosaa joukossa hänen tunnetuimpia teoksiaan: Les raisins de la mort (The Grapes of Death, 1978, alakuva), Fascination ja La nuit des traquées (Night of the Hunted, 1980). Näistä ensin mainittu oli myös yksi Rollinin oman ilmaisun rajapyykeistä, kun hän tuottajan pyynnöstä ohjasi aiempia kaupallisemman eli tempoltaan nopeamman elokuvan zombieista.

Rollin ei kavahtanut myöskään rikoselokuvia. Vuonna 1973 valmistunut Jeunes filles impudiques (Schoolgirl Hitchhikers, 1973) harhailee päämäärättömästi, mutta muutoin viehättää persoonallisella irrationaalisuudellaan. Tehokkaiden jännitteiden sijaan elokuva luottaa päähenkilöidensä seksuaaliseen viehätysvoimaan sen korkeammalle tähyämättä. Syytä on mainita myös Les trottoirs de Bangkok (Sidewalks of Bangkok, 1984), jonka löyhä juoni käy loputonta suvantovaihetta ilman kohokohtia.

Lopulta Rollinin viitisenkymmentä nimikettä sisältävän uran menestyneimmäksi ohjaukseksi jäi vuonna 1982 valmistunut Françoise Blanchardin tähdittämä La morte vivante, äärimmäisen pessimistinen kuvaus rakkaudesta ja ystävyydestä, mikä lukeutuu myös Rollinin graafisimpiin. Elokuva tiivistikin osuvasti Rollinin keskeisten elokuvien yhtenäisen ytimen: kaksi naista, veri, syvä kiintymys ja kiintymyksen yllä kuoleman varjo - elokuva kuin kylmä runo, joka joko työntää kauas pois tai tuo aivan lähelle. Lainaten vapaasti John Drydenin sanoja 1600-luvulta: ”Kuolema itsessään ei ole mitään; mutta me pelkäämme, koska emme tiedä miksi tulemme ja missä.” Niin monen Rollinin elokuvan sielu löytyy näista sanoista; maisemasta, jossa kuollutkin on pelkkä väri muiden joukossa.

Sivu:

1 2 3 4