Caroline Munro
Night Visions: Colttikonsertti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Laki ja järjestys

Sartana on omista erikoisuuksistaan huolimatta melko lähellä spagettiwesternin sankarin perusarkkityyppiä. Kyseessä on karu, maailman koulima ja kyyninen jätkä, joka lopulta löytää itsensä taistelemassa lain oikealla puolella itseään häijympiä kelmejä vastaan. Kaksi vastaavaa palkkionmetsästäjähahmoa, Campasato (Gianni Garko) ja Duke (William Berger), löytyy komediallisesta elokuvasta They Call Him Cemetery (Gli fumavano le Colt... lo chiamavano Camposanto, 1971). Tosin parivaljakko sattuu tulemaan palkatuiksi eri puolille rikkaiden nyhveröiden ja häijyn rosvojoukon välistä selkkausta ratkomaan. Kummatkin palkkasoturit hyödyntävät taitojaan kuten parhaaksi näkevät, käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vertaisiaan kohtaan, ovat liipasinherkkiä lurjuksia kohtaan ja havaitsevat tilanteissaan olevan paljonkin samaa.

Tylsähkön elokuvan parasta antia ovatkin juuri ne Campasaton ja Duken yhteiset kohtaukset, jossa miehet ottavat toisistaan mittaa. Yleisön näkökulmahahmot tarinan länteen ovat idästä matkanneet vellihousuveljekset, MacIntyren perilliset. Heidän osanaan on totuttautua villin lännen darwinistiseen, vain vahvoja suosivaan elämäntapaan. Mutta heidän avullaan myös tottuneemmat konkarit Campasato ja Duke saavat huomata omaavansa empatiakyvyn.

Ylipäänsä Campasaton ja Duken tapaisten hieman vesitettyjen antisankareiden seuraamista kiinnostavampaa on nähdä italialaisnäkemys siitä, millaisia varsinaiset viranomaiset ovat lainvalvojina spagujen villiäkin hurjemmassa lännessä. Lee Van Cleefin roolihahmo Sheriffi Clayton Giancarlo Santin ohjaamassa elokuvassa The Grand Duel (Il grande duello, 1972) on tästä mielenkiintoinen esimerkki. Clayton ei vaikuta kovinkaan innokkaalta puuttumaan laittoman maan lukuisiin ammuskeluihin, ryöstöihin tai muihin pienempiin rikoksiin. Hän on silti empimättä valmis puolustamaan väärin perustein syytettyjä viattomia.

Rikkaan karjatilan perilliset, Saxonit, etsivät kuumeisesti suvun patriarkan tappajaa. Clayton tietää murhaajan, mutta ei paljasta tätä, koska Saxonit omistavat suurimman osan lähialueesta ja näiden kostonhimo uhkaa muutoinkin veitsen terällä olevaa alueen rauhaa. Clayton asettuu suojelemaan kuumapäistä Phillip Vermeeriä (Alberto Dentice), jota ollaan asettelemassa murhan syntipukiksi. Clayton on lähes raivostuttavuuteen saakka kylmäpäisen rauhallinen hahmo, joka laahustaa tulitaistelunkin keskellä hitaasti saluunaan poikkeamaan tuopilliselle. Hän luottaa, että Vermeer hoitelee ulkona postivaunuja uhkaavat rosvot hänen puolestaan, ja oletus osuu oikeaan. Käsien likaaminen ja aseeseen tarttuminen jää elokuvan kliimaksiin. Vähäeleisen Claytonin kovuutta testataan elokuvassa pariin otteeseen. Sheriffi todistaa ettei ole mikään mamman maitopoika viimeistään, kun selviää riippumatossa nuokkuessaan murhayrityksestä nappaamalla luodin kiinni hampaillaan!





Tuohon aikaan muodikkaat poliittiset sävyt tulevat esille kun elokuvan paranoidia syyttelykulttuuria verrataan Yhdysvalloissa riehuneeseen sekasortoon presidentti Kennedyn murhan jälkeen. Tämä on kuitenkin vain hienovarainen vihjaus. Elokuvan pääpaino on hahmojen välisessä skismassa, joka pysyy pitkään ratkomatta. Tämä epävarmuus painostaa tunnelmaa ajan mittaan yhä enemmän. Spagettiwesternien taipumus liioitella ja parodioidakin amerikkalaisten lännenelokuvien hahmogalleriaa tekee Claytonin hahmostakin pilakuvamaisen. Rauhallisen, oikeellisen, terävän ja äärettömän taitavan lainpuolustajan arkkityyppi on vedetty koomisen reilulla kädellä överiksi. Mainitun kaltainen irvailu voi tuoda elokuvaan arvaamattomia elementtejä ja sopivaa etäännytystä tavallaan varsin murheelliseksi verilöylyksi kehittyvään tarinaan. Tosin päähenkilön liioiteltu etevyys voi myös syödä loppuratkaisun jännitystä.

Siksipä spagettiwesternit yleensä sisältävät kohtauksen tai pari, joissa päähenkilö joutuu kokemaan armotonta kohtelua, kidutusta ja äärimmäistä rääkkäystä. Kovia joutuu kokemaan esimerkiksi uskollinen Pony Expressin lähetti Idaho Kent (Mike Marshall) Giuseppe Varin elokuvassa Death Rides Along (Con lui cavalca la morte, 1970). Hän karauttaa ratsullaan kohti kaukaista kaupunkia mukanaan papereita, joissa on raskauttavaa tietoa kuvernööriksi pyrkivästä kylän mahtimiehestä Bryan Talbotista (Andrea Bosic). Talbot saa kuulla asiakirjojen olemassa olosta ja päättää, että ratsastaja ei tule pääsemään elävänä kaupunkiin. Talbotin kätyrit tulevat viestinviejää vastaan ja kiduttavat tämän henkihieveriin. Mies ei kuitenkaan suostu kuolemaan vaan jatkaa uudisraivaajaperheen avustuksella matkaansa. Velvollisuudentunto suorittaa annettu tehtävä ja viedä viesti perille ajaa Kentiä eteenpäin. Totuuden paljastava viesti (jota Talbotin kätyrit eivät epähuomiossa muistaneet ottaa mukaansa) on vasta toissijainen asia tehtävän rinnalla.

Sheriffi Claytonin tapaan myös Idaho Kent tietää, kuka on syyllinen ja kenet hän on tuleva tuomitsemaan. Mutta hän antaa odottaa aikansa, paljastaen tietonsa vasta sopivan hetken koittaessa. Ei ole sattumaa, että elokuvan alkuteksteissä siteerataan Ilmestyskirjaa. Kuolema on erittäin tärkeä elementti spagettilänkkäreissä ja oikeastaan kaikki ampumataisteluiden väliset kohtaukset rakentuvat vain sen pitkitykselle. Usein kostoreissulla olevat päähenkilöt ovat silkkoja kuoleman airuita. Näitä määrätietoisia oikeuden puolustajia, kuten Sartanaakaan, on myös käytännössä mahdotonta tappaa ennen kuin nämä saavat kostonsa. Spagettiwesterneissä järjestyksen tuonnin ydintarinan kärjistys teki elämää suuremmista lännensankareista samalla myös kuolemaa suurempia. Heistä tuli lähes yliluonnollisia kuoleman kylväjiä.


They Call Him Cemetery
**½--

The Grand Duel
***½-

Death Rides Along
**---

Sivu:

1 2 3 4 5 6