Caroline Munro
Night Visions: Colttikonsertti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Ulkopuolinen tasapainottajana

Lännessä selviytymiseksi sankarin on oltava kuten Carl Barksin Roope-Setä: tougher than the toughies and smarter than the smarties. Vaikka spagusankarit tapaavat aina olla muita kyvykkäämpejä tyyppejä, toisinaan genre käsittelee myös ulkopuolisuuden teemoja seuraamalla, miten ympäristöön kuulumaton selviää pahassa paikassa. Hyljeksitty yksilö kasvamassa lain kouran ulottumattomissa olevan alueen oikeuden tasapainottajaksi on kiehtova aihe, josta voisi saada aikaan vaikka mitä. Colttikonsertin elokuvista aihetta tarkastelee puolikomediallinen, kung fu -innostuksella rahastava, Fighting Fists of Shanghai Joe (Il mio nome è Shangai Joe, 1973), joka on varsin yksinkertainen tapaus.

Kiinalainen jokamies Chin Hao (Chen Lee) on rauhaa rakastava, alati hymyilevä unelmavävy, joka päättää lähteä länteen etsimään uutta elämää. Hän matkaa Teksasiin saakka, jossa saa havaita asukkaiden pitävän häntä useamman pykälän itseään alempana. Shanghai Joe -liikanimen saava Lee yrittää todistaa karjapaimenille olevansa vähintään yhtä kyvykäs, mutta he tuntuvat uskovan vain hänen nyrkkejään. Shanghai Joe on tietenkin taistelulajitaituri, joka yrittää vältellä tappavien taitojensa käyttöä, mutta kun on kerran hoidellut roskaväkeä yliluonnollisen korkeilla hyppypotkuilla, ei väkivallan tiellä etenemistä enää voi estää.

Lannistumaton Joe ottaa asiakseen puolustaa toista syrjittyä vähemmistöä, meksikolaistyöläisiä. Nämä vaikuttavat olevan paljon suopeampia kiinalaismaahanmuuttajia kohtaan, vaikka vaikuttaakin että nöyryys johtuu vain siitä, että meksikaaneja on painettu alueen hierarkiassa pohjamutiin jo niin pitkään, että nämä ovat omaksuneet alhaisen asemansa.

Valkoinen karjaparoni Stanley Spencer (Piero Lulli) hyötyy epätasa-arvosta ja työläistensä orjuuttamisesta parhaiten, joten hänestä tulee Joen päävastustaja. Spencer lähettää Joen kimppuun kirjavan joukon erilaisia palkkatappajia, joista kullakin on jokin kiehtova erikoisominaisuus. Elokuvan juonirakenne muistuttaa täten Grimmin satua, jossa sankarin ainoa luonteenpiirre on ikuinen hyveellisyys, vastustajan loputon ilkeys ja tarina etenee vastusten voittamisessa yksi kerrallaan päihittämällä roistot nokkeluudessa, taitavuudessa ja hyvän onnen avulla. Elokuva on varsin sympaattinen tapaus myös erittäin kökön taistelukoreografiansa, leikkauksensa ja erikoisefektiensä vuoksi.


Kaikkivoipa spagusankari

Ideaali spagettiwesternin keskushahmo, joka sisältää mahdollisimman monia keskeisiä puolia genren perustana toimivista lännensankareista löytyy, tietenkin, Quentin Tarantinon Django Unchainedistä. Elokuvan keskushahmo, Iso D (Jamie Foxx) on oikeutta hakeva tasapainottaja, yliluonnollisen taitava mutta myös väkivaltaa kaihtamaton tappavan viestin tuoja. Eikä ihme, imeehän elokuva vaikutteita laajalta skaalalta erilaisia italowesternejä muutenkin. Kiinnostavan tapauksen Djangosta tekee, että hahmo aloittaa enimmäkseen taustalla pysyttelevänä näkökulmahahmona. Kun maaperä muuttuu Djangolle tutummaksi puolivälin tienoilla, alkaa hahmo muuttua koko ajan vihaisemmaksi ja kyynisemmäksi. Lopussa siintää lähes nihilistinen, mutta ikonisen näköinen lännen paukkurautasankari.

Django on vapautettu musta orja, joka onnistuu onnen kaupalla pääsemään valkoisen hyväntekijän ansiosta asemaan, josta hänen kohtalontoverinsa eivät uskalla edes haaveksia. Hänellä on toki myös luontainen kyky ampua todella hyvin, mutta pääsyy juuri hänen menestykselleen juontaa sattumasta ja oikeasta koulutuksesta. Aluksi Django suhtautuu vapautuksensa myötä syntyvään olosuhteiden muutokseen pelokkaasti, ollen kuin kala kuivalla maalla ympäristössä, joka suhtautuu häneen avoimen vihamielisesti. Äreät mulkaisut, joita vapautettu orja saa osakseen etelävaltiolaisen kaupungin kaduilla eivät juuri ole itseluottamusta kasvattavia ja Django pysyy melko hiljaisena esimiehensä King Schultzin (Christoph Waltz) vanavedessä. Läpi elokuvan Schultz on se hahmo, joka kiinnittää ennemmin katsojan huomion, vaikka Djangon hahmolla on merkittävämpi kehityskaari.

Kun Djangon luonne alkaa ensi kertaa päästä esiin, hän on vielä hieman naiivi, mutta alkaa olla jo ylpeä omasta erityisasemastaan itsensä herrana. Tätä kuvastaa hänen päätöksensä pukeutua hölmöön kirkkaan siniseen röyhelökoristeiseen samettiasuun. Palkkatappajalle tämä on varsin huomiota herättävä asu, mutta onneksi teatraalisuus on muutenkin Schultzin tiimin ansaintataktiikoissa. Kun Django pääsee ensi kertaa koston makuun, ja tehtyään ensimmäisen merkittävän moraalisen kompromissin, miehen tarina on kuin pedattu päättymään traagisesti, mutta Tarantino hakee lopulta ennemmin emansipoitumista.

Tärkeä kohtaus on, kun Django elokuvan loppupuolella vangitaan uudestaan ja hän puhuu itsensä vapaaksi Schultzilta opittuja puhujanlahjojaan hyödyntäen. Hän ei enää ole vanhan hyväntekijänsä sidekick, vaan todellinen self made man, mies joka on valmis taistelemaan vaikka koko länttä vastaan. Loppukohtauksessa kymmeniä valkoisia tunnontuskitta teurastava Django on jo maailman painon niskallaan kokenut lännen spesialisti. Mies ei enää edes epäröi tappaa aseetonta naista varsin raukkamaisella iskulla ja vaikuttaa myös nauttivan aiheuttaa verilöylyjä ja kaaosta syvästi halveksumallaan orjatilalla.

Tarantinomaista huumoria edustaa loppukohtaus, jossa Django muistuttaa ulkomuodoltaan toisen maailmansodan aikaista Yhdysvaltain presidenttiä Franklin D. Rooseveltia. Alaraajoistaan halvaantunut Roosevelt on Tarantinon näkökulmasta myös oman aikansa lännensankari, mies joka nousi ensin tilanteensa herraksi ja lopulta kävi vielä suurempaan kamppailuun. Tuolloinkin sankaria vastassa oli väkeviä armeijoita, joiden ideologian perustalla oli silkka epäoikeudenmukaisuus.


The Fighting Fists Of Shanghai Joe
***½-

Django Unchained
***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6