Caroline Munro
Elokuvalliset maalaukset
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

ELOKUVALLISET MAALAUKSET


Elokuvien inspiraationa jo pitkän tovin on ollut läsnä kuvataide. Selluloidi on aikojen saatossa muuttunut maalin tahrimaksi.


On tapauksia, jossa elokuvien kuvaamia historiallisia tapahtumia näytetään jäljittelemällä sellaista ikonimaiseksi noussutta kuvastoa, joka on tullut ihmisille tutuiksi noita tapahtumia esittävistä kuvataiteen teoksista. Esimerkkinä tällaiselle käyköön Abel Gancen mykkäklassikko Napoléon (1927), jossa Maratin (jota esittää itse Antonin Artaud!) kuoleman mise-en-scène on kopioitu suoraan Davidin kuuluisasta aihetta esittävästä maalauksesta. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta meitä.

On elokuvia joiden yleistä visuaalista tyyliä ollaan mallinnettu jonkun kuvataiteilijan tai kuvataiteen suunnan mukaan. Tavanomaisin tapaus on taiteilijan omaelämäkertafilmin kliseinen visuaalinen tyyli, joka pyrkii jäljittelemään ko. taiteilijan omia teoksia. Esimerkkinä vaikkapa Hän rakasti elämää (Lust for Life, 1956), jossa CinemaScopen raameissa nähty kyllästetty värimaailma peilaa päähenkilö Vincent van Goghin omien maalausten ilmettä, tai Carlos Sauran kieltämättä visuaalisesti hieno, Vittorio Storaron kuvaama Goya (Goya en burdeos, 1999).



Kohtalaisen onnistunut keissi lähestymistavasta on myös Francis Baconista kertova Love is the Devil: Study for a Portrait of Francis Bacon (1998), jossa maalarin vääristynyttä tyyliä pyritään jäljittelemään kuvaamalla asioita mm. juomalasien ja peilien lävitse. Tämä trendi ylsi jopa sellaisiin elokuviin kuin Vuodet Picasson kanssa (Surviving Picasso, 1996), jossa on mukana fantasiajakso jossa Anthony Hopkins koikkelehtii kubististen lavasteiden ympäröimänä. Ed Harrisin Jackson Pollock -biografiassa (2000) tällaiseen ei sentään - valitettavasti - ryhdytty. Mutta tämä ei kiinnosta meitä.

Tämä tapa menee jopa pelkkien maalausten ulkopuolelle, josta esimerkkinä enigmaattisia grafiikkateoksia tehnyt M.C. Escher, jonka tyyliä Christopher Nolan jäljitteli menestys-scifistelynsä Inception (2010) monessa kohtauksessa, loputtomine portaineen.



Oheisen kaltainen yleinen tyylin evokaatio ei tietenkään ole rajattu vain elämäkertaelokuviin, josta esimerkkinä vaikka Aleksandr Sokurovin hätkähdyttävän visuaalinen Mother and Son (1997), jonka pääinspiraationa toimii Romantiikan ajan, erityisesti suurenmoisen Caspar David Friedrichin, maalaukset. Tai David Lynchin uransa alussa tekemä lyhytfilmi The Alphabet (1968), jonka animaatiojaksoissa pyritään jäljittelemään Francis Baconin taulujen yleistä ilmettä. Mutta tämäkään ei kiinnosta meitä.

Sivu:

1 2 3 4 5 6