Caroline Munro
Elokuvalliset maalaukset
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Se mikä meitä kiinnostaa, on ne eri tavat joilla elokuvantekijät ovat valjastaneet maalaustaidetta luomalla uudestaan niiden alkuperäisiä sommitelmia - visuaalisesti "siteeraten" niitä, uusissa yhteyksissä; herättämällä teokset eloon osana omien filmiensä kuvastoa, tehden niistä tableaux vivants (elävät taulut) - versioita. Tämä artikkeli toimikoon ikkunana tähän luovien tekijöitten välillä tapahtuneeseen visuaaliseen vaihdantaan.

Monille kuvataiteilijoille jotka kokeilevat elokuvan tekemistä, luontainen impulssi tuntuu olevan oman kuvataiteensa jäljentäminen liikkuviksi versioiksi. Tästä tuleekin tapaus Dreams That Money Can Buy (1947). Avantgardistisuuden ja valtavirran yhdistämistä koittava episodifilmi sisältää Duchampin itsensä suunnitteleman abstraktin jakson, jossa luodaan elokuvallinen versio hänen tunnetusta "Alaston laskeutuu portaita" -maalauksestaan.

Kuvataiteilija jota elokuvantekijät kaikista mieluiten halajavat siteerata näyttäisi todisteiden perusteella olevan belgialainen surrealisti René Magritte.

Mielenkiintoisin esimerkki on kaksi erilaista elokuvaa, joissa on siteerattu Magritten maalausta "Kopiointi kielletty", jossa nähdään anonyymi mies katsomassa peiliin, josta heijastuu kasvojen sijaan kuvassa muuten näkyvä takaraivo. David Koeppin Salainen ikkuna (Secret Window, 2004) kuvaa Johnny Deppin esittämän kirjailijaa, jonka mieli hajoilee pätkittäin. Loppupuolella tämä sielunmessu mielenterveydelle esitetään visuaalisesti niin, että kirjailijan mökki alkaa kirjaimellisesti rakoilla ja särkyä. Tällöin Depp lähestyy peiliä, eikä kykene enää näkemään sieltä omia kasvojaan, Magritten maalauksen mukaisesti. Tässä hahmon identiteetin murenemista siis havainnoidaan Magritten visiota hyväksikäyttäen.

Toinen esimerkki saman kuvan hyödyntämisestä on tšekkiläisen surrealistin Jan Švankmajerin lyhytfilmi The Flat (1968). Kafkan inspiroimassa kertomuksessa huono-onninen Josef K. saapuu pienen asuntoon, jossa kaikki tuntuu olevan häntä vastaan. Esineet tuntuvat nostaneen kapinan, suostumatta toimimaan niinkuin niiden pitäisi; lusikoihin ilmestyy keittoa syötäessä reikiä, sänky hajoaa sahanpuruksi makuulle mennessä, et cetera. Josef yrittää eräässä vaiheessa katsoa peiliin, jolloin valkokankaalle heijastuu Magritten maalauksesta tuttu visio. The Flatissa tätä ollaan hyödynnetty tarinallisesti laittamalla peili jatkumoon muiden kapinoivien esineiden kanssa; kyseessä on luultavasti yksi luontevampia maalauksen siteeraamisia tämän artikkelin esimerkeistä.

Kokeellisten romaanien ja sleazyjen arthouse-pläjäysten tekijä Alain Robbe-Grillet innostui Magritesta totaalisesti elokuvassaan La belle captive (The Beautiful Prisoner, 1986). Kyseessä on todellinen pimahtanut houraileva pläjäys, jossa on mukana kaikkea salaisista agenteista vampyyreihin - eli jotain mitä Jesús Francolta kenties saattaisi odottaa. Kuvasto on aivan pullollaan Magritten visuaalista siteeraamista. Tämän kliimaksi saavutetaan lopussa, jossa päähenkilö kytketään johonkin eriskummalliseen unia tallentavaan kojeeseen - tässä vaiheessa esiin tulee Magritten maalauksia liikkuvina versioita, toteutettuna ihastuttavan alkeellisilla Silicon Graphicsin tietokonetehosteilla!

Barry Levinsonin unelmaprojekti Toys (1992) taas on totaalisen aneeminen elokuva - lukuun ottamatta huikeita lavasteita, joissa vilahtaa useampi kuin yksi Magritten teos. Myös Alex Proyasin tarinallisesti ontuva, mutta visuaalisesti addiktoiva Dark City (1998) on selvästi ottanut mallia Magritten Colgonde-maalauksesta visiossa, jossa taivas on täyttynyt leijailevista pukumiehistä.



Magritten vieraannuttava "Rakastavaiset" sen sijaan kuvaa miestä ja naista keskellä hellyyden hetkeä, mutta hahmojen minuus ollaan pyyhitty pois vaaleilla kankailla, jotka peittävät heidän kasvonsa. Pedro Almadóvarin draama Särkyneet syleilyt (Los abrazos rotos, 2009) siteeraa maalausta, mutta onnistuu kuitenkin luomaan alkuperäistä kuvaa hillitymmän surrealistisen vaikutelman realistisemman tarinallisen asiayhteytensä kautta.

Tätä samaa Magritte-kuvaa oli aiemmin hyödyntänyt Michele Soavi epäonnistuneessa kauhufarssissaan Cemetery Man (Dellamorte dellamore, 1993), jossa liinan väriksi oltiin vaihdettu tunnelmaan sopivampi verestävän punainen.



Lueteltujen esimerkkien lisäksi Magritten visuaalinen perintö on läsnä, toki tahattomasti, niissä lukemattomissa elokuvissa joiden ulkokohtauksiin ollaan luotu huonosti "amerikkalainen yö", eli päiväkuvan muuttaminen yöksi. Magritten kuuluisa maalaus "Valon imperiumi" näet näyttää maisemaa, jossa taivas on kirkas, mutta maan pinnalla olevat asiat hämäriä!

Kuvataiteellisten arvojen tuomisesta elokuviin on kunniapaikalla totta kai Peter Greenaway, jonka pääasiallinen strategia on vanhojen mestarien visuaalisen tyylin tuomista monesti groteskeihinkin kuviin. Varsinaisten maalausten siteeraamista eniten hän harrasti filmissään ZOO (A Zed & Two Noughts, 1985), jossa Vermeer on tarinallisestikin tärkeä asia käsikirjoituksessa, ja tuon esi-elokuvallisen taiteilijan teoksia luodaankin liikkuvina versioina useampaan otteeseen.


Muistettavimpia näistä on "Maalauksen taito" -taulun elokuvallinen versio alkuperäistä runsaammalla paljaalla pinnalla.

Muussa kuvastossaan mm. inspiraatiota englantilaisesta maisemamaalauksesta imevä Greenawayn Kohtalokkaat numerot (Drowning by Numbers, 1988) siteeraa yhdessä kohtauksessa oudosta perspektiivi-vääristymästään tunnettua renessanssimaalari Andrea Mantegnan kuvaa "Kuollut Kristus". Sama maalaus tekee paluun Andrei Zvjagintsevin hieman tarkovskimaisessa arthouse-draamassa Isän paluu (The Return, 2003), jossa visio pyrkii antamaan isän hahmolle myyttistä, kristusmaista hohtoa.

Toisista Greenawayn tekemistä maalauksellisista siteerauksista on visuaalisesti hyperaktiivinen Prosperon kirjat (Prospero's Books, 1991), jossa päähenkilön kirjoituskammio ollaan kopioitu Antonello de Messinan 1400-luvun lopulta peräisin olevasta taulusta "Pyhä Jeremia työhuoneessaan".

Sivu:

1 2 3 4 5 6