Caroline Munro
Elokuvalliset maalaukset
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

VÄLIAIKA:

Maalausten uudelleenluominen elävillä ihmisillä ja rekvisiitalla on keskeisessä osassa Raul Ruizin vuoden 1979 esoteerisuudessaan kiehtovassa arthouse-leffassa Hypothesis on the Stolen Painting (L'hypothese du tableau volé).

Keräilijä, jota näyttelee Jean Rougeul (Fellinin -filmissä oleva intellektuelli käsikirjoittaja), esittelee kokoelmistaan kuuden maalauksen sarjan, jonka on luonut kuvitteellinen 1800-luvun taiteilija Tonnore. Keräilijä uskoo niiden kryptisen kuvaston ja yksityiskohtien selittyvän sillä, että kaikki maalaukset liittyvät salaisesti toisiinsa, ja muodostavat yhdessä yhden kokonaisen teoksen - joskin joukosta puuttuu yksi varastettu maalaus, jota ei mahdollisesti koskaan ollut edes olemassa.

Keräilijä on vakuuttunut pystyvänsä todistamaan teoriansa luomalla kartanonsa alueelle maalaukset tableaux vivants -versioina, jolloin hän pystyy liikkumaan kuvien sisällä kolmiulotteisesti ja hahmottamaan niiden salaisuuksia.

Ruizin tyylinäyte onnistuu kenties sisältämään kaikista "maalauksellisimman" visuaalisen ilmeen mistään mustavalkoiselle filmille kuvatusta elokuvasta - tästä on kiitokset Sacha Viernylle, joka hoitaa homman kotiin tutun sliipatuilla kamera-ajoillaan, sekä ylivalotuksen rajoilla liikkuvalla hohdoikkaalla kuvastollaan. Lyhyestä kestostaan huolimatta filmin mielenkiinto alkaa tosin peruuttamattomasti huveta loppua kohden. Tableaux-kompositoiden seasta voi bongata uraansa aloittelevan nuoren Jean Renon!

Ikään kuin tosielämän vastineena tälle, maineikas kuvataiteilija David Hockney lavasti 2000-luvulla Hollywoodissa elokuvastudioon, osana "Secret Knowledge" -projektiaan, tableaux vivants -versioita useista vanhojen mestareiden maalauksista, yrityksissään sitä kautta todistaa, että niiden luomistyössä oltiin hyödynnetty alkeellisia kameralaitteita objektiiveineen.

Leonardo da Vincin toiseksi kuuluisinta kuvaa, "Pyhää ehtoollista", ollaan luotu uudestaan elokuvien kohtauksissa useammankin kerran. Ylivoimaisesti kuuluisin näistä on Luis Buñuelin Viridiana (1961), jonka loppupuolella ko. maalaus ollaan luotu uudestaan vaihtamalla Jeesuksen opetuslapset kerjäläisiksi. Kohtauksessa aika jähmettyy dramaattisesti pysäytyskuvien kautta, hetkeä alleviivatakseen.

Visionäärinen taideteoreetikko Tuomas Tolonen katsoo kohtauksen olevan Buñuelin vastalause (katolisen) kirkon harjoittamalle köyhyyden ihannoimiselle, jota se eri tavoilla huokuu aina uskonnon valtavirrasta vapautuksen teologiaan saakka. Buñuel näyttää kuinka köyhyys on muokannut elokuvan kerjäläishahmoista vain vastenmielisiä julmureita, ei hahmoja jotka kurjuutensa kautta ovat päässeet lähemmäksi Jumalaa. Buñuel kritisoi uskontoa uskonnon ehdoilla.

Pyhä ehtoollinen esiintyy myös kuvainsärkijä Robert Altmanin filmissä M*A*S*H* (1970), jossa tuttu sommitelma ollaan tehty kirurgijoukkiolla.

Leonardon maanmies, toinen italialainen visuaalinen nero, Mario Bava teki oman makaaberimman tulkintansa sommitelmasta kuka ties parhaassa elokuvassaan. Lisa and the Devil (1972) sisältää finaalissaan vision elottomien ruumiiden täyttämästä ruokapöydästä Leonardon kuvaa hyväksikäyttäen.


Jean-Luc Godardin Passion (1982) on todellista klassisten maalausten siteeraamisen dekadenttia juhlaa. "Juonessa” seurataan puolalaista elokuvaohjaajaa, jonka Ranskassa kuvaama filmi tuntuu koostuvan tyystin vanhojen mestareiden tableaux vivants versioista - mukana on mm. Rembrandtia, El Grecoa sekä kovin runsaasti Goyaa. Työryhmä tivaa koko ajan ohjaajalta mikä on kuvattavan elokuvan tarina - tähän hän ei kykene antamaan vastausta, pohtien tarvitseeko elokuva enää lainkaan tarinaa. Tulee mielikuva, että juuri tällaisen elokuvan Godardkin olisi oikeasti halunnut tehdä, ilman väkinäistä yritystä juoneen jota kaupallisesti julkaistu lopullinen Passion-elokuva pitää sisällään.

Kaikki maalausten uudelleenluontia elokuvastudiossa kuvaavat hetket ovat hulppean nautittavia, muiden sirpalemaisten kohtausten näyttäessä ay-taistelua tehtaalla, sekä läppää tekohetkellä ajankohtaisesta Puolan Solidaarisuus-liikkeestä. Kaiken kaikkiaan tämä selluloidi-show on Godardin 1980-luvun elokuvista nautittavin - tai ainakin vähiten ärsyttävin.

Rembrandt käväisee myös Andrei Tarkovskin Solaris-filmissä (1972), jonka loppusommitelma on jäljennetty "Tuhlaajapojan paluu" -maalauksesta.

Sivu:

1 2 3 4 5 6