Caroline Munro
Karlovy Vary 2013 -festivaalipäiväkirja
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

29.8.2013: Tissit mainittu

Aamulla herätessäni päässä soi Vaaleanpunaisen pantterin tunnusmusiikki ilman mitään selvää syytä. Hotelliaamiaisen jälkeen juutun hetkeksi Jameson Loungeen kuuntelemaan Michel Gondryn (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004) jutustelua. Aihe liittyy lähinnä Gondryn uusimpaan ohjaukseen Mood Indigo, joka oli festivaalin avajaiselokuva. Lopulta kyllästyn kuuntelemaan ranskalaista ja painun pressikeskukseen hakemaan lisää leffalippuja. Pressiä palvelee festivaaleilla muun muassa runsaslukuinen vapaaehtoisnuoriso, joista jokaisella tuntuu kysymyksestä riippumatta olevan hiukan erilaista informaatiota tarjolla. Se ei sinänsä haittaa, koska homma toimii pienistä ongelmista huolimatta riittävän hyvin.

Lähikaupasta löytyy halvalla pari pulloa punaviiniä, pari olutta, muutama tölkki energiajuomaa ja tietysti pullotettua vettä. Edessä on pitkä päivä.



Espanjalainen ohjaaja Javier Rebollo sai inspiraation elokuvansa The Dead Man and Being Happy (El muerto y ser feliz) tekoon tavattuaan sairaalassa itseään kasvaintehtaaksi kutsuvan miehen. Elokuvassa jo eläkeikään ehtinyt palkkatappaja Santos (José Sacristán) tietää lopun olevan lähellä. Buenos Airesissa asuvalla 75-vuotiaalla Santosilla on kolme kasvainta, mutta hän ottaa siitä huolimatta vastaan vielä yhden toimeksiannon. Tappokeikan sijaan Santos päättää lähteä morfiinin voimalla pakomatkalle Argentiinan loputtomia maanteitä pitkin kohti Cordobaa. Matkaseuraksi lyöttäytyy seikkailunhaluinen Erika (Roxana Blanco).

Rebollo otti tietoisen riskin elokuvan tyyliä miettiessään. Jokaista kuvaa nimittäin siivittää pirtsakka naispuolinen kertojaääni (yksi käsikirjoittajista Lola Mayo), jonka kuunteleminen on aluksi hauskaa ja sitten hiukan vieraannuttavaa, mutta lopulta sen hyväksyy olennaiseksi osaksi elokuvaa. Huolellisesti käsikirjoitettu kertoja tuo toisinaan kohtauksiin lisää sisältöä tai humoristista sävyä.

Vapaavaihteella etenevä ja rakenteeltaan epämääräinen The Dead Man and Being Happy osoittautuu lakonista patsastelua ja rutikuivaa huumoria pullollaan olevaksi hyvin itsetietoiseksi elokuvaksi, joka ei tapahtumakylläisyydellä ylpeile. Lähin ja helpoin vertailukohta on edellisiltana nähty yhtä melankolinen Halley, vaikka kyseessä onkin kaksi täysin erilaisella otteella etenevää elokuvaa. Halleyn Beton hitaan mätänemisen sijaan Santos on matkalla kohti kotiaan, kuolemaa tai kuolemattomuutta. Elämää ylläpitävän morfiinin käydessä vähiin Santos laskee uransa aikana tappamiaan ihmisiä aivan kuin nukahtava lampaita. Hän yrittää muistaa mikä oli hänen ensimmäisen uhrinsa nimi, eikä pääse lepoon ennen kuin keksii sen.

Elokuvaan mahtuu muutamien tissien lisäksi runsaasti vapaamielistä huumeidenkäyttöä sekä muotonsa puolesta melko raskasta kokonaisuutta keventävää hauskaa dialogia. The Dead Man and Being Happy on tyyliltään road movie, jonka juoni etenee verkkaisesti, mutta kuitenkin siedettävällä nopeudella. Jos mukaan olisi laitettu yksikin kohtaus, jossa päähenkilö olisi käynyt esimerkiksi morfiinipaskalla tienposkessa tai tuijotellut merkityksettömästi eteensä, niin katsojan kumisaapas olisi saattanut jäädä pysyvästi kiinni vertauskuvalliseen suonsilmäkkeeseen. Molemmat esimerkkikohtaukset olisivat olleet tässä elokuvassa täysin mahdollisia.


Seuraavana on vuorossa koulumaailmaan sijoittuva Afterschool, joka on nuoren auteur-ohjaaja Antonio Camposin vuonna 2008 valmistunut, henkilökohtaisen oloinen debyytti. Lynne Ramsayn hitti We Need to Talk About Kevin (2011) on päähenkilöä myöten runsaasti velkaa Camposin elokuvalle. Molemmissa aiheena on kouluväkivalta ja pääosassa Ezra Miller.

Robert (Miller) on sosiaalisesti sisäänpäin vetäytynyt nuorukainen, jonka pakkomielteenä ovat internetin väkivalta- ja pornosivustot. Hän saa mahdollisuuden kuvata omia videoitaan eräällä koulun kurssilla. Eräänä päivänä koko koulua kohtaa tragedia, kun suositut Talbertin kaksoset kuolevat huumeiden yliannostukseen. Robert sattuu olemaan paikalla kameransa kanssa.

Camposin todella huolellisen ja teknisesti laadukkaan kameratyöskentelyn vastapainona Afterschool tarjoaa runsaasti päähenkilönsä kuvaamaa amatöörimäistä videomateriaalia sekä youtube-tasoista pikselikylläistä kotivideokuvastoa. Katsojalle on jo elokuvan alusta lähtien selvää, ettei Robert ole henkisesti täysin tasapainoinen koulupoika. Siitä huolimatta Campos ei paljasta missään vaiheessa liian selvästi mitä pojan mielessä liikkuu, vaan jättää psykiatrin roolin katsojalle. Elokuva on tunnelmaltaan kylmä, hermostuttava ja vieraannuttava. Se on tavallaan oman tyylinsä vanki ja luottaa turhan paljon Millerin roolisuoritukseen. Tästä johtuen joidenkin teemojen käsittely jää hiukan ontoksi.

Afterschoolin ja pikaisen illallisen jälkeen on vuorossa punaviinitankkausta hotellihuoneessa. Karlovy Varyssa ruokaravintola kannattaa valita huolella, sillä muutoin saattaa joutua maksamaan mojovaa turistilisää mistä tahansa keskitason ateriasta. Thermal-hotellin lähistöllä on festivaalivieraita varten pystytettyjä pikaruokakojuja ja pystybaareja, joista saa kelvollista ruokaa ja juomaa edullisesti. Parempaa ruokaa metsästäessä kannattaa kävellä hiukan kauemmas.


Useissa turistien suosimissa ravintoloissa saattaa olla esiintymässä jokin pienimuotoinen livebändi, jonka laatu voi vaihdella tunnelmallisesta jazz-fiilistelystä ruotsinlaivamaiseen painajaiseen. Syödessäni illallista pääsen (epä)onnekkaasti todistamaan lähempänä jälkimmäistä olevaa keski-ikäisen naisen ja mikrofonin liittoa. Joudun ateriointini lomassa kuuntelemaan laulantaa, joka saisi jopa suomalaisen iskelmämusiikin pyörimään haudassaan.



The Dead Man and Being Happy
**½--

Afterschool
***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10