Caroline Munro
Karlovy Vary 2013 -festivaalipäiväkirja
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

1.7.2013: Becherovka told me to kill

Herään yllättävän virkeänä ja ajoissa. Päätän mennä katsomaan Antonio Camposin viimeisintä elokuvaa Simon Killer, joka sai erittäin hyvän vastaanoton Sundancen elokuvafestivaaleilla aiemmin tänä vuonna. Simon Killer olisi varmasti jäänyt omalla kohdallani väliin, mutta Afterschool herätti kiinnostukseni sitä kohtaan.


Simon Killerin alussa nuori Simon (Brady Corbet) saapuu Pariisiin tyttöystävän jätettyä hänet. Ikävä aiempaan elämään ja ulkopuolisuuden tunne ovat murskaavia voimia, eikä uusien ystävien löytäminen vieraassa kaupungissa ole helppoa. Simon hakee lohtua pienessä bordellissa työskentelevältä Victorialta (Mati Diop). He ystävystyvät ja alkavat vähitellen suunnitella uusia rahanhankkimiskeinoja ja parempaa huomista.

Simonin persoonallisuuden eri puolet avautuvat hiljalleen elokuvan edetessä ja tarkasti luotu hahmo onkin yksi sen terävimmistä koukuista. Se on samalla myös yksi sen potentiaalisesti pahimmista sudenkuopista, sillä jos hahmosta ei kiinnostu, ei elokuva paljon muuta pysty tarjoamaan. Yksittäisten kohtausten kautta Simonista paljastuu yllättäviä, häiritseviä piirteitä. Nimiroolissa nähtävä karismaattinen Corbet on lähes täydellinen valinta rooliin. Hän on tuttu kasvo muun muassa Lars von Trierin Melancholiasta ja lahjakkaalle näyttelijälle povataan lupaavaa tulevaisuutta.

Simon Killer on mestarillisen hyvin rakennettu psykologisen draaman ja trillerin välimaastoon sijoittuva elokuva. Ohjaaja Campos osaa vakuuttavasti yhdistää äänimaiseman ja musiikin tukemaan kuvallista virtaa. Tarkasti harkitun tarinankerronnan avulla hän manipuloi katsojaa samoin kuin elokuvan roolihahmojakin. Käsikirjoituksessa on jonkin verran kliseisiä elementtejä, mutta niitä käytetään lähinnä katsojan ajatusten harhaan johtamiseen. Campos nousee viimeistään Simon Killerin kautta yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista yhdysvaltalaisista indieohjaajista.


Päivä jatkuu kevyellä dokumentilla The Man Who Made Angels Fly. Puolalaisohjaaja Wiktoria Szymanskan elokuvan aiheena on maineikas nukketeatterimies Michael Meschke. Ruotsissa pitkään asunut Meschke on tehnyt yli kuusi vuosikymmentä jatkuneen uransa aikana noin 3000 sätkynukkea, joista osa on miehelle erityisen rakkaita.

The Man Who Made Angels Fly ei ole tavanomainen henkilökuvadokumentti, vaan hän keskittyy enemmän intohimoisen Meschken kykyyn tuoda nukkeihin eloa tekemällä niistä ilmeikkäitä ja helposti käsiteltäviä. Tyyliratkaisu jättää elokuvan sisällön valitettavan pienimuotoiseksi, koska nukkemestari itse olisi ansainnut enemmän huomiota. Upeiden sätkynukkien ohella dokumentti ei siis juurikaan muuta tarjonnut.


Myös festivaalimatkaaja voi joskus tuntea itsensä sätkynukeksi. Sellainen tunne tuli esimerkiksi nyt, kun nukketeatteridokumentin jälkeen oli enää noin vartti aikaa ehtiä seuraavaan näytökseen, joka esitettiin eri teatterissa. Karlovy Varyssa ongelma ei ole kuitenkaan kovin yleinen, sillä teatterit sijaitsevat periaatteessa kävelymatkan päässä toisistaan ja tarvittaessa käytössä on myös festivaalin järjestämä bussikuljetus. Esimerkiksi Berlinalessa sama ongelma on paljon suurempi, koska matka teatterista toiseen voi pahimmillaan kestää jopa tunnin.

Tässä tapauksessa allekirjoittanut saapui seuraavaan näytökseen hikisenä viime tingassa. Onneksi loppumetreillä otetut juoksuaskeleet kannattavat, sillä kreikkalainen The Eternal Return of Antonis Paraskevas osoittautuu yllättävän hyväksi.


On mukavaa huomata, että kreikkalainen elokuvakulttuuri on voimissaan maan taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Elina Psikoun esikoisohjaus The Eternal Return of Antonis Paraskevas jatkaa Giorgos Lanthimosin Dogtoothin (2009) ja Athina Rachel Tsangarin Attenbergin (2010) viitoittamalla tiellä. Tänä päivänä voidaan jo oikeastaan puhua uudesta kreikkalaisesta elokuvasta omana lajinaan.

Ateenalainen tv-julkkis ja paikalliskanavan ajankohtaisohjelmista tunnettu Antonis Paraskevas (Christos Stergioglou) päättää lavastaa oman kidnappauksensa saadakseen lisää mediahuomiota. Hän asettuu erakoksi tyhjillään olevaan suureen hotelliin, jonne hänen ”rikoskumppaninsa” tuo ajoittain ruokaa ja muita tarvikkeita. Antonis seuraa alituisesti uutisista ja lehdistä itseensä liittyvää uutisointia, mutta jo parin viikon hiljaiselon jälkeen hotellissa oleilu alkaa käydä yksinäiseksi.

Tekemistä ei juuri ole, joten Antonis viihdyttää itseään katsomalla luontodokumentteja ja ruokailuohjelmia. Hän kuvaa videokamerallaan myös oman molekyyligastronomia-aiheisen ruokaohjelmansa ja kuvittelee olevansa laulamassa suositulla musiikkivideolla. Joskus seinät tuntuvat olevan liian lähellä ja Antonis lähtee huutamaan läheiseen metsään. Aika kuluu hitaasti ja mediadraaman seuraamisesta tulee pakkomielle, erityisesti uusien ja ajankohtaisimpien uutisten tullessa tilalle. Antonis päättää saada sädekehänsä takaisin, hinnalla millä hyvänsä.

The Eternal Return of Antonis Paraskevas on kuvattu melkein kokonaisuudessaan Antonisin piilopaikkananaan pitämässä hotellissa. Paikassa on samaa yksinäistä kolkkoutta kuin The Shiningin Overlook-hotellissa, joten se sopii elokuvaan todella hyvin. Toisaalta elokuva on kuvaus miehen mökkihöperöitymisestä ja suistumisesta kohti egosentristä hulluutta, mutta toinen puoli on täynnä omaperäistä, absurdia huumoria. Komediapuolen pääarkkitehtinä toimii hyvän suorituksen tekevä Stergioglou. Elokuvan kaksijakoisuus on kokonaisuuden kannalta olennainen piirre, joka kantaa viimeiseen hetkeen saakka.



Simon Killer
****-

The Man Who Made Angels Fly
**½--

The Eternal Return of Antonis Paraskevas
***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10