Caroline Munro
Karlovy Vary 2013 -festivaalipäiväkirja
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Heinäkuun ensimmäisen päivän kääntyessä iltaan lähestyy myös islantilainen Marteinn Thorssonin dokailuelokuva XL, jota kohtaan olen festivaalin edetessä ladannut jo aika paljon odotuksia. Näytöksen alkua odotellessa valitsen juomakseni paikallisen Becherovkan. Se on perinteinen tsekkiläinen, aniksella, kanelilla ja noin 32 yrtillä maustettu likööri, jota on valmistettu Karlovy Varyssa vuodesta 1807 lähtien. 38% alkoholia sisältävän eliksiirin (hyvällä tavalla) hiukan jouluinen maku on kuin joisi nestemäistä, esanssista puutarhatonttua. Elokuva voi alkaa.


Kansanedustaja Leifur Sigurdarson (Ólafur Darri Ólafsson) on kusessa. Hän ryyppää, mässäilee, törsää rahaa ja viettää enemmän aikaa nuoren ja kauniin rakastajansa kuin vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Perhe on tuhoutumassa alkoholin takia, mutta Leifur on kaiken aikaa liian kännissä huomatakseen sitä. Miehen arki on kuin sumuista höttöä, jonka katkaisevat vain hetkelliset krapulat. Niistä pääsee onneksi eroon yhdellä varmalla keinolla. Elämä on juhlaa.

Leifurin elämäntyyli saa osakseen mediahuomiota, jonka seurauksena pääministeri määrää miehen katkaisuhoitoon. XL keskittyy viimeiseen, syöksykierteen lailla etenevään vuorokauteen ennen hoidon alkamista.

XL ei yritä olla syvällinen tutkielma yhteiskunnan ongelmista eikä se väännä draamansa kaarta rautalangasta. Sen sijaan se repäisee katsojansa mukaan koko Reykjavikin kattavalle baarikierrokselle, räyhäten jatkuvasti korvaan antamatta hetkeksikään rauhaa. Kierroksella on hauskaa siihen saakka kunnes katsojan fysiikka pettää ja kaoottiseen kerrontatyyliin turtuu. Elokuvan katsominen on paikoin kuin yrittäisi koota tuhannen palan palapeliä humalassa. Ehkä se on ohjaajan tarkoituskin, mutta katsojan sietokyvyn raja tulee vastaan valitettavan nopeasti.

Lopulta XL osoittautuu ontoksi sekoiludraamaksi, jonka moraaliset opetukset tuntuvat väljähtyneiltä. Päällimmäisenä elokuvasta jää mieleen, että kännissä kaikki on hauskempaa, joten sen jälkeen onkin hyvä jatkaa baarin kautta kohti seuraavaa elokuvaa.


Uusiseelantilainen Fresh Meat on täydellinen lopetus päivälle. Elokuvassa poliisia pakeneva rikollisjoukko linnoittautuu naispuolisen johtajansa Gigin (Kate Elliot) johdolla rauhallisessa lähiössä sijaitsevaan asuntoon ja ottaa siellä asuvan maori-perheen panttivangiksi. Se osoittautuu pahaksi virhearvioksi, sillä perheessä vaalitaan ikivanhaa tapaa: kannibalismia.

Fresh Meat pyörähtää heti alussa täyteen vauhtiin eikä pahemmin hidastele tarjotessaan absurdeja juonenkäänteitä, makaaberia mustaa huumoria sekä herkullisen keitoksen sekaan upotettuja faktoja uusiseelantilaisesta kulttuurista. Ohjaaja Danny Mulheron on tunnettu kotimaassaan lähinnä tv-tuotantojen ohjaajana, mutta filmografiasta löytyy yksi erityisen mielenkiintoinen yksityiskohta: hän oli aikoinaan Peter Jacksonin Meet the Feeblesin (1989) ääninäyttelijänä virtahepo-Heidin roolissa. Ehkä juuri tuon elokuvan aiheuttaman alitajuisen trauman takia Mulheron on päätynyt ohjaamaan Fresh Meatin kaltaista modernia gorekomediaa, jossa verta ja irtoraajoja riittää.

Once Were Warriorsista ja Star Wars -elokuvista tunnettu Temuera Morrison on todella maanisessa vedossa kannibaaliperheen isänä. Elokuvan hahmot ovat ylivedetyn karrikoituja ja kliseisiäkin, mutta se on tällaisessa elokuvassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Fresh Meat on yksi koko festivaalin suurimmista positiivisista yllätyksistä.



XL
**½--

Fresh Meat
***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10