Caroline Munro
Euroopan reunalla: Fantasporto 2014
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Arkkitehti Júlio Briton suunnittelemassa Rivoli-teatterissa on alkamassa Christopher Folinon ja Todd Burrowsin ohjaama supersankarielokuva Sparks (2013), joka perustuu ensin mainitun omaan sarjakuva-albumiin. Teatterin pääaulaan pystytetystä, isolla Bela Lugosin kasvokuvalla varustetusta baarista myydään portviinipohjaisia juomasekoituksia ja pakkohan verenpunainen juoma on kietaista huiviin matkalla saliin. Sparks ei ole täysin vailla ansioita ja elokuvan erittäin sarjakuvamainen toteutus toimii varsin synkkiinkin vesiin sukeltavan tarinan eduksi. Rankempi ote ja karismaattisempi pääosanäyttelijä olisivat tosin tuoneet lisäpisteitä. Ashley Bellin anteliaan kireä trikooasu kuitenkin kompensoi Chase Williamsin (John Dies at the End, 2012) esittämän Sparks-hahmon puisevuutta ja pahiksena nähtävä Jake Busey on kyllä isänsä poika.

Jo ennen kukonlaulua sunnuntaiaamuna alkanut matka Frankfurtin kautta Portoon on iltaan mennessä syönyt miestä, ja ensimmäisen festaripäiväni myöhäiselokuva, Takashi Miiken Shield of Straw (2013) saa luvan jäädä väliin. Sunnuntain elokuvallista antia jää Sparksin lisäksi edustamaan ensiesityksensä saava portugalilainen, Luís Diogon ohjaama Pecado Fatal (2013), jonka Salatut elämät (1999- ) -tyylinen tematiikka ja toteutus eivät puhuttele. Näytöksessä vierailevat pääosien esittäjät Sara Barros Leitão ja João Guimarães hauskuuttavat yleisöä ja saavat runsaskätiset aplodit. Harmi, ettei elokuva ole parempi. Sitten kämpille. Soitan ovikelloa, "boa noite" toivottaa Fatima ja päästää minut nukkumaan.

"This is not a silent film!" huutaa harmistunut amerikkalaisohjaaja Michael Z. Wechsler Rivoli-teatterin ison salin perältä, kun hänen psykologista trilleriään The Red Robin (2013) yritetään saada jo toisen kerran pyörimään. Todistamme ison kartanon huoneesta toiseen liikkuvan ja ruokasaliin pysähtyvän tyylikkään kamera-ajon siivittämän alkukohtauksen vielä kolmannenkin kerran, kunnes järjestäjät päättävät luovuttaa. Elokuvakopion äänipuolessa on jotakin vikaa, eikä dialogin sisältävää kanavaa saada toistumaan. Pääosan Judd Hirsch aukoo suutaan, mutta mitään ei kuulu. Esiin kaivettu varakopio osoittautuu yhtä kelvottomaksi, joten The Red Robin jää tällä erää näkemättä. Edessäni istuva juryn jäsen Alice de Sousa protestoi voimakkaasti - ja ihan aiheestakin. Ehkä esityskopioiden toimivuuden voisi tosiaan tarkistaa etukäteen.

Muuten tekniset ongelmat rajoittuvat viikon aikana englanninkielisen tekstityksen puuttumiseen parin elokuvan kohdalla, joten valittamisen aiheet jäävät kohtalaisen vähiin. Fantasporton järjestelyt pelaavat jälleen muilta osin moitteettomasti ja aikataulutkin pitävät loppuviikon palkintoseremonioiden aiheuttamia lieviä viivästymisiä lukuun ottamatta. Festivaalin elokuvalippujen hinnat on painettu niin alas kuin järjellisyyden nimissä on mahdollista, sillä valtion rankalle säästökuurille laitetun tavallisen portugalilaisen kadunmiehen täytyy myös syödä.

Portugalin mittapuulla isolla budjetilla toimivan Fantasporton tukia on vuosittain leikattu rankalla kädellä. Elintärkeitä sponsoreita on laman myötä kaikonnut ja osa jäljelle jääneistäkin on puolittanut satsauksensa. Mario Dorminskyn mukaan näin on etenkin kansainvälisten firmojen kohdalla, jotka Portugalin talouskriisin myötä välttävät pienimpiäkin satsauksia "riskikohteisiin". Valtion ja Porton kaupungin tukema festivaali oli sponsoreidenkin keskuudessa kuumaa kamaa vielä viime vuosikymmenen lopulla ja esimerkiksi vuonna 2007 tapahtuman mukaan nimetty auto, Toyota Aygo Fantas, lanseerattiin Portugalin markkinoille. Tällä hetkellä jaetaan kuitenkin niukkuutta, joten vuosittain paljon uutta eurooppalaista elokuvaa näyttävälle Fantasportolle suo festivaalin nauttiman EU-tuen.

Toinen viikon aikana kohdalle osunut englanninkielisen tekstityksen puutteesta kärsivä elokuva on espanjalaisohjaaja Álex de la Iglesian tuore kauhukomedia Las brujas de Zugarramurdi (Witching and Bitching, 2013). Espanjankielisen elokuvan seuraaminen tekstitettynä vain portugaliksi luo tietynlaisen haasteen, mutta paskaako siitä, päätän ottaa sen vastaan. Helmikuussa peräti kahdeksan kotimaansa arvostetuinta elokuva-alan palkintoa eli Goya-patsasta napannut noitaeepos osoittautuu väärentämättömän hauskaksi ja rujoksi hurjasteluksi.

Tiukka alkukohtaus ja Hugo Silvan esittämä hopeajeesus luovat ehkä liikaakin odotuksia, mutta jokin mielipuolisen posketon vire kantaa elokuvaa lähes loppumetreille asti. Spedeilevä poliisikaksikko ja lopun hölmö jättibarbapapa eivät naurata, mutta antaumuksella ja erittäin fyysisesti vetävät Hugo Silva, Carmen Maura ja kumppanit pelastavat paljon. Odotan mielenkiinnolla itselleni ymmärrettävämmällä tekstityksellä varustetun version näkemistä, jotta selviää miten paljon hassun hauskaa dialogia missasin. Elokuva nappasi festivaalin palkinnon parhaista erikoistehosteista.

Sivu:

1 2 3 4 5