Caroline Munro
Euroopan reunalla: Fantasporto 2014
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Lontoolaisen Paul Houghin (s. 1974) esikoispitkää The Human Race (2013) odotellessa bongaan Rivolin kolmannen kerroksen kahvilan vieressä pienen Cidade Tipográfica -yrityksen kojun, jossa myydään ja painetaan käsin uniikkeja t-paitoja. Koska vaatekappale pakataan viehkoon punaiseen miniatyyrikokoiseen Super Bock -olutkoriin ja sen ulkoasuun voi itsekin vaikuttaa, 20 euroa vaihtuu suuremmin empimättä yksilölliseen Fantasporto-paitaan. Käsistä lähteviä krääsäostoksia voi balansoida useista pikkuravintoloista löytyvällä "menu económicolla". Kuudella eurolla saa lautasellisen caldo verde -kasviskeittoa, lihaa tai kalaa sisältävän pääruoan ja puoli litraa viiniä.

The Human Racea mainostetaan brittiläisenä vastineena Kinji Fukasakun Battle Royalelle (2000) ja toki tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyy. Kahdeksankymmentä eri elämäntilanteissa olevaa ihmistä repäistään mukaan hengenvaaralliseen peliin ja tarkkaan merkitylle reitille, jolta poikkeaminen tietää pään räjähtämistä Scanners (1981) -tyyliin. Tuntemattomien näyttelijöiden esittämillä hahmoilla ei näytä olevan yhteistä nimittäjää, joka selittäisi heidän mukana olonsa tässä kohtalokkaassa kilpajuoksussa.

"Kertojaäänenä" The Human Racessa toimii kuvaan säännöllisin väliajoin ilmestyvä numeroluku, joka ilmoittaa katsojalle pelissä mukana olevien henkilöiden sen hetkisen määrän. Kätevää, sillä päiden taajempaan tahtiin poksahdellessa menevät laskut helposti sekaisin. Itse pidän elokuvaa ihan hyvänä kengännauhabudjetilla tehtynä yrityksenä tieteiskauhun saralla, toista mieltä olevat katsojat voivat kuvassa näkyvästä luvusta päätellä milloin elokuvakoettelemus on armollisesti ohi. Haluaisin kyllä joskus nähdä tasohyppelytyyppisen jatko-osan.

Suuri ranskalainen viihdettä ja tietotekniikkaa myyvä kauppaketju Fnac omaa myyntipisteitä myös Portossa ja esimerkiksi liikkeen dvd-osastolta löytyy yllättävänkin kattava valikoima laatuelokuvia. Espanjassa vaikuttavan argentiinalaisohjaaja Lucas Figueroan debyytti Viral (2013) puolestaan sijoittuu Madridissa sijaitsevaan Fnac-tavarataloon, jonka markkinointiosasto on kehitellyt omaperäisen mainoskampanjan: iso palkintosumma houkutuksena firma hakee kilpailijaa, jonka tehtävänä on majoittua jättimyymälän tiloihin viikoksi sekä kerätä lafkalle satatuhatta fanittajaa vain internetiä ja sosiaalista mediaa apuna käyttäen. Kummitustarinaa ja BB-talo -konseptia sekoittava Viral jumittuu omintakeisista lähtökohdistaan huolimatta paikalleen ja vajoaa liiankin tuttujen säikyttelykeinojen sekä epähauskan nörttihuumorin suohon. Sanottava ja viraalimarkkinoinnin kritiikki hukkuvat ikävästi samaan rämeeseen.

Voisi kuvitella, ettei zombiaiheeseen löydä enää uutta näkökulmaa, sen verran tehokkaasti genre on nykyään popularisoitu TV-sarjoja myöten. Hiroyuki Tanaka alias Sabu (Postman Blues, 1997) lähestyy aihetta varsin odottamattomaan tyyliin. Miss Zombie (2013) on hidas, taide-elokuvan kaapuun puettu ja valtaosin mustavalkoisena kuvattu lähes goreton tarina, jonka rauhallisen pinnan alla kuitenkin kuohuvat suuret tunteet. Tanakan kirjoittamassa tarinassa yhteiskunnan hyväosaiset yksilöt voivat tilata postimyynnistä itselleen oman kotizombin jota voi hyödyntää orjan tavoin töissä, joissa ihmiset eivät halua itse liata käsiään. Miss Zombien mustavalkokuvaus on aavemaisen kaunista ja hiljaisuuden sekaan loihditut ääniefektit suorastaan nerokkaita. Originelli elokuva ei varsinkaan alkuosan hidastempoisuuden takia miellyttäne kaikkia, Fantasporton jury sen sijaan katsoi sen festivaalin parhaan elokuvan palkinnon arvoiseksi.

Vampyyrit ovat vähintäänkin yhtä loppuun kaluttua kuvastoa kauhun saralla. Näyttää kuitenkin siltä, että tyylilajista innostuneita elokuvantekijöitä nousee aina uusi sukupolvi jostakin päin maailmaa. Tällä kertaa Sveitsistä, joka on tähän asti ollut tunnetumpi käkikelloistaan kuin kauhuelokuvistaan. Olivier Beguinin esikoispitkä Chimèresin (2013) traaginen rakkaustarina ja näkökulma vampirismiin liittyviin lainalaisuuksiin on kuitenkin kohtuullisen omaperäinen ja modernikin lähtökohdiltaan. Verensiirron kautta Romaniassa alkunsa saava vampyyritartunta ja sen seuraukset eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoa yllä elokuvan lopputeksteihin asti. Tyhjänpäiväiset sivuosahahmot syövät kiinnostusta pääparinkin suhteen ja loppua kohti kiihtyvä väkivaltainen veren lennätys tuntuu pakotetulta. Chimères pokkasi Fantasporton tuomaristolta kunniamaininnan.

Astetta pöhkömmillä kierroksilla kulkeva brittiläinen zombikomedia Stalled (2013) sekoittaa eläviä kuolleita ja vessahuumoria. Aseista riisuvan remellyksen ja hemaisevien naiszombien ryydittämän elokuvan tapahtumat sijoittuvat koko sen keston ajan toimistorakennuksen naistenhuoneeseen, ja käsikirjoituksenkin tehneen pääosanäyttelijä Dan Palmerin roolihahmon nimi on luonnollisesti W.C.

Reipas kahdeksankymmentä minuuttia on varsin ihanteellinen pituus Christian Jamesin ohjaustyölle, jossa näyttelijöiden maskeeraukset ja erikoisefektit ovat yllättäen toimivampia sekä tyylikkäämpiä kuin festivaalilla nähdyissä "vakavammissa" kauhuelokuvissa.

Sivu:

1 2 3 4 5