Caroline Munro
Rautakotkat ja länsimaisen kulttuurin etulinja
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7


Rautakotkat ja länsimaisen kulttuurin etulinja

80-luvulla syntyi liuta sotateknologiaa palvovia konsepteja, joista parhaita esimerkkejä ovat hävittäjälentokoneiden maailmaan sijoitetut elokuvat. Viihteellisellä otteella reaganilaista militaristista itsevarmuutta ja juppikulttuuria yhdistelevät elokuvat upposivat yleisöön. Ajan suurin hitti Top Gun (1986) oli avoin armeijan mainosvideo yhdistettynä 80-luvun MTV/pop-kulttuuriin. Elokuva sai aikaan suuren hakijaryntäyksen laivaston ilmavoimiin luomansa mielikuvan vuoksi. Menestyksestä huolimatta Top Gun ei saanut montakaan jäljittelijää. Pitkälti siksi, että tuotantoarvot, elokuvan sanoma ja käsikirjoitus pitivät olla asevoimien julkisuuskuvan kanssa yhteensopivia mikäli mieli Pentagonin kalusto- ja asiantuntija-apua.

Jonkin verran vastaavia tuotantoja toki tehtiin. Supercarrier (1988) tv-sarja pääsi kahdeksanteen osaan saakka, ennen kuin kun laivasto veti tukensa projektista. Tulilinnut (Firebirds, 1990) oli selkeä Top Gun -plagiaatti vietynä taisteluhelikopterien, huumesotien ja Nicolas Cagen maailmaan. John Miliuksen Paholaislentäjät (Flight of the Intruder, 1991) yhdisti jo 90-luvulla muodista menneen Vietnamin sodan tappiokritisoinnin ja lentotukialusmaailman keskenään. Köyhän miehen Top Gun kopiota edustaa Michael Paren Hot Guns - Hävittäjä-ässät (Into the Sun, 1992). Teemasta muodostui toimintaelokuvan alagenre.

Genren merkittävin anti tuli Rautakotka-sarjasta (Iron Eagle), jonka osat ilmestyivät suuren muutoksen vuosikymmenenä (1986-1995). Rautakotka pystyi neljässä osassaan paitsi ennustamaan globaalien trendien vaihtumisen kahdesti, myös luovimaan toimintaelokuvan ja populaarikulttuurin ytimessä sekä vangitsemaan länsimaisesta kulttuurista sen olennaisia ulottuvuuksia. Toki omin, puhtaasti toimintaelokuvallisin keinoin. Rautakotka oli edelläkävijä myös populaarimusiikin ja sodankäyntivälineiden toisiinsa yhdistämisessä ennen Top Gunia. Elokuva ei saanut Pentagonilta tukea projektiin, mutta se sai sotilasasiantuntijoita ja kalustoa Yhdysvaltain militaristisimmalta osavaltiolta, Israelilta.

Lentokone-elokuvien sisältö muuttui 90-luvulla terrorismiteemaiseksi. Erityisen suosittu kohde oli häivehävittäjät, joita erilaiset ryhmittyvät pyrkivät varastamaan syystä tai toisesta. Persianlahden sodassa esitelty ja futuristisen näköinen F117 oli monesti pääosissa. Interceptorin (1993) ja Stealth Fighterin (1999) juonikuvioissa terroristit havittelevat tätä konetta, Philadelphia Experiment II:ssa (1993) natsit menneisyydessä saavat sellaisen käsiinsä, ja vielä vuonna 2007 Steven Seagal päättää tunkea ruhonsa ohjaamoon ja palauttaa koneen takaisin oikeisiin käsiin (Flight of Fury). Vaikka elokuvat pitivätkin sisällään jonkin verran lentokohtauksia, niin sisällön henki ei ollut enää sama. Militaristisuutta, maksimaalista tulivoimaa sekä huoletonta rock 'n' roll -asennetta yhdistelevä tekijä oli poissa.



Genren tematiikkaa: Keskenkasvuisten nilkkien kasvutarinoita toimintasankareiksi

Toimintasankari ja hävittäjälentäjä ovat persoonina lähes toistensa täydellisiä vastakohtia, mutta päämäärät ovat molemmilla samat. Toimintasankari toimii kulttuurin sisällä yksilön suvereniteettia ja oikeudenmukaisuutta puolustaen tai vaihtoehtoisesti pelastaen vihamielisistä kulttuureista kansalaisia. Painotus on kuitenkin yksilöissä. Hävittäjälentäjä taas puolustaa yhteiskuntaa kokonaisuudessaan kilpailevien kulttuurien vihamielisiltä teoilta ja edustaa siten etulinjaa kulttuurien välisessä kamppailussa.

Molemmat osapuolet ovat valmiina venyttämään lainvoimaa haluttuihin muotteihin kun kyseessä ovat ulkopuoliset maat ja sen kansalaiset. Vaikka toimintaelokuvan peruslähtökohtana on oikeuden toteutuminen ja yksittäisen henkilön tai valtion suvereniteetin loukkaamattomuus, niin muiden kulttuurien oikeuksien suhteen ei olla yhtä tarkkoja. Pelastusretkikunnat loukkaavat johdonmukaisesti muukalaisvaltioiden koskemattomuutta ja niihin tehdään jopa ennaltaehkäiseviä sotilasiskuja. Nämä tosin voidaan loppujen lopuksi aina selitellä puolustuksellisina toimenpiteinä, joten ne eivät ole iskuja ensinkään vaan rauhan ajan diplomatiaa.

Taustalla on ydinajatus länsimaisen kulttuurin nostamisesta universaaliksi kulttuuriksi, jossa kansainvälisten lakien yläpuolelle nousee vielä yksi kirjoittamaton laki; kulttuurin ihanteiden velvoittama moraalinen oikeutus.

Suurimmat eroavaisuudet löytyvät toimintasankarin ja hävittäjälentäjän maailmankuvasta ja yhteiskunta-asemasta. Toimintasankari on askeettinen ja pidättyväinen, eräänlainen yhteiskunnan reunamilla liikkuva kulkuri joka huokuu puhdasta individualistisuutta. Hävittäjälentäjä taasen on usein itsekeskeinen, materialistinen ja turhamainen, jonka suurin eteenpäin vievä voima on sukupuolivietti. Hän on myös kollektiivin jäsen, koneiston osa ja siten eräänlainen esivallan edustaja. Niinpä hävittäjälentäjän täytyy ensin todistaa yksilöllisyytensä tullakseen hyväksytyksi. Onneksi hän on useimmiten jo lähtökohtaisesti auktoriteettiongelmainen ja kärsimätön James Dean -habitusta plagioiva kapinallisen alku. Tulevia koettelemuksia auttaa myös se, että mielikuva hävittäjälentäjästä on jo lähtökohtaisesti ladattu täyteen länsimaisen soturimyytin ylevimpiä ominaisuuksia.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7