Caroline Munro
Rautakotkat ja länsimaisen kulttuurin etulinja
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Genren ristiriitaisuuksia: Kollektiivisuuden ja individualismin paradoksi

Länsimaisen kulttuurin määrittelevin piirre on yksilöllisyyden ja (valinnan)vapauden korostaminen. Kulttuurin ydin on rakentunut klassisen ajan Kreikan kaupunkivaltioiden kokeiluista sekä niihin on sekoitettu roomalaisen oikeuden ja lainvoiman periaatteita. Tästä kombinaatiosta on muotoutunut yksilönvapautta ja yksityisomistajuutta suojaavat lait, jonka päälle demokratia on rakentunut. Yksilöllisyyskonsepti on lain keskeisin alue, joihin muut lait vahvasti nojaavat.

Rohkeus, oikeudenmukaisuus ja uhrautuvaisuus ovat universaaleja hyveitä, mutta ne ovat elokuvissa sulautettu osaksi ideaalista länsimaista yksilöä, koska niissä korostuu itsemääräämisoikeus puhtaimmillaan. Kun pelastusretkikunta pelastaa kansalaisia tai tovereita vihollisen kynsistä, on sekin pelkkää yksilöllisyyden arvostamista; jokainen yksilö katsotaan niin arvokkaaksi, ettei sen pelastamisessa säästellä resursseja.

Toimintaelokuvalle suoranainen päähänpinttymä on individualismin patologinen korostaminen.

Ihmiset ja kulttuurit määrittelevät itsensä usein ulkopuolisten kautta, toisin sanoen siitä lähtökohdasta mitä he eivät ole - tai halua olla. 80-luvun toimintaelokuvan ilmapiirissä liikuttiin äärimmäisissä vastakkainasetteluissa ja jokaiseen omaan ja vastapuolen väliseen eroavaisuuteen haluttiin rakentaa mahdollisimman selkeästi tunnistettava pesäero. Välillä kun eroavaisuuksia ei juurikaan ollut, asioita kärjistettiin niin pitkälle, että ero saatiin. Tämä johti välillä vähämielisiinkin tulkintoihin, kun vastapuolessa lähtökohtaisesti kuvattiin pelkästään oman kulttuurisen ihanteen komplementtia. Kyse oli siis eräänlaisesta oman ihanteen vastakohdasta, johon projisoitiin kaikki omat halveksunnan kohteet. Poliittisessa retoriikassa tämä hatara ajatusrakennelma kukoistaa edelleen.

Sotilaskollektiivia kuvaavissa toiminnallisissa elokuvissa tämä oli suuri ongelma ja johti välillä paradoksaalisiin lopputuloksiin. Kaikenlaiset kollektiivit olivat useimmiten punainen vaate, vaikka kyseessä olisi ollut kurinalainen ja patrioottinen sotilasjoukkokin. Vaikuttaa siltä, että (tasavertaiseen) ryhmätyöhön kykenevä yksilö on vapaaehtoisesti luopunut osasta yksilöllisyyttään, antanut osan sielustaan kollektiiviselle ajattelulle ja on siten epäkelpo edustamaan itseään länsimaisen kulttuurin jäsenenä. Narsistisen omaan napaan tuijottajan pitäisi olla perinteisen sankarin komplementti, mutta vastakohtien logiikalla heistä saadaan äärimmäinen vastine kuuliaiselle ja halveksittavalle kollektiivin jäsenelle.

Navy Seals (1990), Top Gun ja Rautakotka -tyyppisten elokuvien sankari on aina itsekäs omaan napaan tuijottaja ja irrationaalinen hetken mielijohteesta toimija, jolla on suuria ongelmia auktoriteettien kanssa. Toimintaelokuvien maailmassa kaikki kapinallisuus tosin kertoo vain yksilön suuruudesta. Yleensä pääosahahmot käyvät läpi kivuliaan aikuistumisriitin tapattamalla jonkun kollegoistaan oman harkitsemattomuutensa vuoksi. Tämä johtaa henkisen kasvun prosessiin, jossa he käytännössä oppivat vain hieman hillitsemään itseään.

Tämän prosessin ja elokuvan lopputapahtumien seurauksena he nousevat yksikkönsä epäviralliseksi johtajaksi ja vapautuvat samalla ryhmätyön kahleesta. Tästä eteenpäin muut tottelevat heitä kuuliaisesti, joten auktoriteetti ja muut sosiaaliset ongelmat eivät enää realisoidu arjessa. He saavat johtajan vallan, mutta eivät velvoitteita tai vastuuta. Heistä on tullut sankareita.

Ironista on, että toimintaelokuva ja länsimainen kulttuuri ihannoi soturiyksilöitä, vaikka länsimainen kulttuuri on noussut valtaansa nimenomaan kyvyllään muodostaa kollektiivisesti kurinalaisia sotilasjoukkoja.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7