Caroline Munro
Pelastakaa hänet! Kauhuelokuvasarjojen neljännet osat ja viimeisen uhrin kirous
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Tappajien kuninkaalliset

Hirviöistä hirvein, Jason on ottanut jo kymmenen elokuvan verran paskaa niskaansa huomioiden, ettei hahmo näyttele kahdessa elokuvassa pääosaa. Sarjan neljännen osan, Friday the 13th: The Final Chapter (1984), oli määrä lopettaa leikki alkuunsa, mutta siitä tulikin inspiraation lähde tuleville lisäosille.

Käsikirjoittajien ideat olivat jo tyhjenemään päin, eikä elokuva sisällä mitään mitä ei olisi nähty jo sarjan aiemmissa tuotannoissa. Retrohenkisessä alussa leirinuotiolla, joka tuo mieleen muun muassa The Burningin (1981), käydään sarjan aiempien osien tapaan läpi menneet tapahtumat. On oikeastaan hämmentävää miten vangitsevasti Jason onnistuu muistelujen jälkeen taas kerran toteuttamaan maanista hiirenloukkutaktiikkaansa. Hän ei hukkaa hetkeäkään kun haistaa tilaisuutensa tulleen. Jason muun muassa perä perää sukeltaa järveen veitsen kanssa, menee piileskelemään laiturin alle harppuuna valmiina, kiipeää pitkin talon seinää, rikkoo ikkunan, käy suihkukopissa ja palaa takaisin ulos sateeseen repiäkseen puhelimen irti talosta ennen kuin kätkeytyy kellariin valmistautuakseen suureen finaaliinsa.

Ehkä käsikirjoittajat aidosti ajattelivat, että tällä kertaa seikkailu jäisi Jasonin viimeiseksi. Jasonin ehdittyä kellariin ja sieltä pois, käynnistyy nimittäin viimeisen uhrin kirous. Jason ei jaksakaan nostaa ulos ikkunasta kevyttä pikkupoikaa - vaikka heittikin juuri samaisesta ikkunasta sisään aikuisen miehen. Tästä alkaa taas alamäki. Otettaessa huomioon muiden tappajien kuninkaallisten aikaansaannokset, pärjäsi Jason kuitenkin paremmin kuin hyvin.

Michael Myersin oli jo lähtökohtaisesti kurja tulla takaisin, sillä häntä ei nähty lainkaan Halloween-sarjan kolmannessa osassa. Teoriassa hänen piti kaiken lisäksi olla pelkkää tuhkaa. Tosin vielä oudompaa on, että myös Michaelin arkkivihollinen, tohtori Loomis, selvisi hänkin vahingoittumattomana aiempien osien tapahtumista. Joka tapauksessa, jos ajattelee jonkin taikavoiman suojelleen kumpaakin, voi Halloween 4: The Return of Michael Myersin nähdä loogisena jatkeena sarjalle, olkoonkin että elokuvassa Michaelin ja Loomisin tahtojen taisto muistuttaa jo välillä enemmän Jacques Clouseaun ja ylikomisario Dreyfusin yhteenottojen mimiikkaa kuin kauhuelokuvaa.

Siinä missä Jasonin pyydystaktiikka lähtee liikkeelle paikoillaan odottamisesta, on Michael huomattavasti suoraviivaisempi hahmo. Hän varastaakin alkutöikseen käyttöönsä hinausauton, jota käyttää päästäkseen itselleen sukua olevan pikkutytön luo. Tämä on käsikirjoituksen selkäranka. Michaelin ryhtyessä lempipuuhaansa, tappamiseen, voikin huomioida sen miten paljon rohkeampi hän on kuin Jason. Jääkiekkomiehen usein iskiessä uhriinsa kuin kobra jostain pimeydestä kolmen sekunnin kohtauksessa, tykkää Michael kävellä hitaasti kohti ihmisiä, jotka aikoo teurastaa. Taktiikka toimii myös sarjan neljännessä osassa - aina kunnes Michael jostain syystä päättää kokeilla sitä autoa vastaan.

Alkujaan varsin pätevänä kauhuhahmona maailmaan ilmestynyt Freddy Krueger koki käsikirjoittajien käsissä tappajien kuninkaista kovimman kohtalon, sillä elokuva elokuvalta häneltä riisuttiin pois ylpeys, eikä jäljelle jäänyt lopulta kuin se lasten veikeä pilailunaamari, jollaisena me Freddyn nykyään tunnemme. Suomalaisittain riisumiseen osallistui Freddy-mytologian merkkiteos, Renny Harlinin ohjaama A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master (1988), jossa heti alkuun Freddyn kauheuden tiivistää ikkunasta ulos katsova Homer Simpson (kolmas kuva).

Freddyn neljännelle tulemiselle voi antaa tunnustusta lähinnä muutamasta poikkeuksellisesta erikoistehosteesta sekä siitä, että elokuva on kuvaukseltaan, hahmoiltaan ja musiikiltaan mitä rehellisintä 80-luvun lopun teinikauhua. Tosin syvemmin kyseisen vuosikymmenlajityypin visuaalisuuteen pääsee katsomalla Night of the Demons -sarjan, samoin kuin alkuperäisen The Return of the Living Dead -trilogian.

Jos Freddy vain olisi malttanut olla aukomatta suutaan, olisi yleisö säästynyt monelta myötähäpeän tunteelta. Jotain käsikirjoittajien olisikin kannattanut oppia Michaelilta ja puolet aivoistaan menettäneeltä Jasonilta, joilla suu pysyy tiukasti supussa. Freddyä kohtaava viimeisen uhrin kirous nimittäin alkaa, kun teinitytön potkiessa häntä naamaan, päättää hän teurastamisen sijaan heittää vitsin.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7