Caroline Munro
Uuno Bond - kaiken takana on Kekkonen!
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

James Bond

Todellinen hurmuri, James Bond, muistuttaa eräästä hyvin suomalaisesta piirteestä, nimittäin vertailusta muihin. 80-luvun elokuvateollisuus omalta osaltaan louhi kuilua kökön kotimaisen ja muun maalaisen elokuvan välille. Etunenässä tätä oli tekemässä brittiläinen siirtomaa-ajan suuruutta nostalgisoiva agentti, jolla on lupa tapaa, ja joka näki reissuillaan lukemattomia synnyinmaansa vallansijoja. Jo heti ensimmäisessä elokuvassa agentti 007 päätyi entiseen siirtomaahan Jamaikaan (Dr. No, 1962), ja sieltä tulevissa elokuvissa Bahamalle (Thunderball, 1965), Hongkongiin (The Man with the Golden Gun, 1974) ja vihdoin sarjan kolmannessatoista elokuvassa, Octopussy (1983), Intiaan. Suomalaisittainkin elokuvasarjoissa nähtiin toki pienimuotoista matkailua, sillä Pekka ja Pätkä kävivät vuonna 1958 Suezilla, joskin ulkomaankohtaukset kuvattiin hiekkakuopalla Seutulassa. Samoin Uuno pääsi vuonna 1985 turistina pelleilemään aidoille kuvauspaikoille Espanjaan. Verrattuna James Bondin maailmanmiehen elkeisiin, näytti suomalainen ulkomaailmojen kohtaaminen kuitenkin hyvin aralta. Ei ole ihme, että 80-luvun henkisessä ilmapiirissä kotimaisen ja ulkomaalaisen elokuvan välinen tasoero muuttui silmiinpistäväksi. Oli olemassa ulkovaltojen tekemää laatuelokuvaa ja kotimaista pienimuotoista näpertelyä. Kuitenkin katsojatilastoissa kotimaisuus, ja etenkin Uuno, korjasi potin.

Octopussy, tuolloin yli 50-vuotiaan Roger Mooren toiseksi viimeinen Bond, toi James Bondin elokuvateattereihin high concept -versiona. Kaikki mahdollinen alkaen sarjaan pesiytyneestä itseironiasta ja päättyen kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun tuotettiin äärimmilleen. Naiset ja viholliset lakoavat agentin taitojen ja sivistyksen edessä eksoottisissa kohteissa kuin dominopalikat ja vanhat kunnon Neuvostoliiton synnyttämät jäärät ovat uhka maailmanrauhalle. Elokuva sisältää myös monia ikonisia kohtauksia, joista mieleenpainuvimpiin lukeutuu Bondin taistelu jojomaisella sirkkelillä varustettua palkkamurhaajaa vastaan. Eksotiikkaa seikkailuun tuovat sirkusjuna ja intialainen safari, veitsenheittäjäveljekset sekä lampaansilmiä aterianaan nauttiva Kamal. 80-luvun Suomessa Bondit olivat mitä populaareinta viihdettä, ja tuskin monellekaan tuli mieleen Bondien levittävän Neuvostoliiton vastaista kulttuuri-imperialismia valkokankaiden ja videolaitteiden kautta. Tai näin olisi luullut, mutta kekkoslandiaksi toisinaan kutsuttu kotimaamme valitsi jälleen suomettumisen eli itsesensuurin tien ja Octopussysta jätettiin suomentamatta eräs itänaapuria alentava repliikki. Siinä neuvostoliittolainen kenraali käytännössä toteaa olevansa maansa sankari, kunhan ensin räjäyttää ydinaseen Euroopassa.

El Santo

Uunon kohdatessa elokuvissaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan haasteita, ja Bondin maailmanluokan vihollisia, oli meksikolaisen El Santon tyytyminen yliluonnollisemman pahuuden ilmentymiin, kuten susinaisiin, zombeihin ja - kuten käy sarjan kolmannessatoista osassa Santo en el hacha diabólica (1964) - pahaan kirveeseen. Arvoiltaan kristillisen puhdas El Santo, joka tykkää pukeutua viittaan ajoi sitten autoa tai meni nukkumaan, ei taistellut hyvän puolesta kotimaassaan yksin. Hänen laillaan meksikolaisia puolusti myös kaksi muuta naamiomiestä, Blue Demon ja Mil Máscaras. Oheisessa yhteiskuvassa El Santo ja Blue Demon ovat kokoontuneet poseeraukseen ennen kuin jatkavat taisteluaan pahuutta vastaan. Alempi kuva sen sijaan ei esitä kolmatta suurta painijaa, vaan ensimmäisen Likainen Harry (1971) elokuvan ilkeää Scorpionia, joka omalta osaltaan jatkoi elokuvataiteen pinnan alla elänyttä mieleenpainuvien naamiomiesten jatkumoa.

Meksikolaisella kansallisella elokuvalla ei luonnollisestikaan ollut varaa haaveilla imperialismista, onhan kyse entisestä siirtomaasta. Kolmastoista El Santo onkin turvallisen sisäsiittoinen elokuva, jossa El Santoa piinaa mystinen kirvesmies, eikä El Santo voi vetää hahmoa edes kunnolla turpaan, sillä kirvesmies aina halutessaan katoaa pois. Machokulttuurin Meksikossa miesyleisön turhautuminen elokuvateattereissa lieneekin ollut valtava. Sitten eräänä yönä El Santon lukiessa kirjaa, kaappaa kirvesmies El Santolle tärkeän naisen. Seuraa loppuratkaisu, jossa painijatähtemme tappaa lepakon(!) niin sanotussa meksikolaisessa montaasissa, eli erityisen sekavaksi leikatussa loppukliimaksissa, jossa tapahtuu enemmän kuin kuva antaa ymmärtää.

Sivu:

1 2 3 4 5 6