Caroline Munro
Uuno Bond - kaiken takana on Kekkonen!
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Saisiko olla ennakkoluuloja?

Kekkonen ja El Santo eivät ainoastaan pyrkineet toisistaan tietämättä näyttämään samalta, vaan myös Kekkonen viihtyi lyhyen aikaa Meksikossa (vuonna 1974, luchadore-elokuvien jo taantuessa) ja fanaattisena urheilufanina hän olisi varmasti osannut arvostaa El Santon tinkimättömyyttä, jos kaksikko olisi kohdannut. Aikoinaan Lontoon vuoden 1948 olympialaisissa Kekkonen nimittäin esitti, että silloiset suomalaisurheilijoiden neitimäiset suoritukset vaikuttivat muiden maiden johtopäätöksiin koko Suomen kansasta. Toisin sanoen silloinen toimittaja Kekkonen kaipasi peliin lisää maskuliinisuutta. Samalla hän tuli vahingossa sivunneeksi erästä elokuvataiteessa vaikuttavaa tärkeää mielentilaa: ennakkoluuloa.

50-60 -lukujen kansalliset elokuvasarjat ovat täynnä piiloajatuksia oman maan paremmuudesta, kansainvälisestä kilpailusta ja muun maalaisia leimaavista stereotypioista. Puolivahingossa Kekkonen oli jälleen mukana maisemissa, kun sellaisia luotiin hänen valtiovierailullaan Intiassa vuonna 1965. Tuolloin yleisradion toimittaja raportoi siitä, kuinka intialaiset ovat rodullisesti hyviä kellontekijöitä heidän pienten kätöstensä takia. Toteamus oli vilpitön, eikä tähdännyt kenenkään vahingoittamiseen, mutta yhtä kaikki tuli paljastaneeksi jotakin siitä, miten arvioimme muita ihmisiä.

Suomalaisittain ikoninen koomikkopari, Pekka ja Pätkä, kantoi oman kortensa ennakkoluulojen kekoon vuonna 1960, jolloin valmistui mieleenpainuvasti otsikoitu elokuva, Pekka ja Pätkä neekereinä. Siitä tuli alkuperäisen sarjan kolmastoista ja samalla viimeinen osa. Sarjan aiempien elokuvien tavoin Pekka ja Pätkä ovat koko ajan pulassa ja yrittävät keksiä keinoja tienata rahaa. Tällä kertaa ongelma ratkeaa, kun kaksikko keksii uravalintatestin myötä käyttää kenkälankkia ja muodostaa musikaalisen "neekeriryhmän". Kannattaa kuitenkin huomioida, ettei noihin aikoihin sana "neekeri" sisältänyt aivan kaikkia nykyisiä negatiivisia vivahteitaan. Sitä käytetäänkin elokuvassa samaan tapaan kuin joku huutaisi "ruotsalainen". Mutta Pekan ja Pätkän esittämässä musiikkinumerossa viidakkorummut säestävät hassua mongerrusta ja myöhemmin heitä luullaan ihmissyöjiksi. Kekkosen valvomassa 60-luvun Suomessa mielikuvat afrikkalaisista olivat kuin Tarzan-elokuvista.

"Me ja eksoottinen maailma" -meininkiä ruokkivat muiden muassa juuri kansainväliset elokuvasarjat. Esimerkiksi viisi vuotta ennen Pätkän viidakkorumpuesitystä elokuvateatteri Astorin valloitti jälleen uusi, kolmastoista Viidakko Jim -elokuva: Viidakko Jim ja timanttirosvot (Jungle Man-Eaters, 1954). Ajalleen tyypillisesti siinä nähdään runsaasti eksoottista arkistomateriaalia alkuasukkaista. Lisäksi mukana on 50-luvun koko perheen seikkailuelokuville keskeinen eläinkidutuskohtaus, jossa afrikkalaiset (ja länsimainen elokuvayleisö heidän myötä) katselee, kuinka leijona ja härkä taistelevat paniikissa pienessä aitauksessa. Leijonan vihdoin päästessä pakoon, päättää Jungle Jim osallistua hauskanpitoon ja tappaa pelkäksi käpäläksi muuttuneen eläimen paljain käsin. Italialaiset 60-luvun eläintenlahtausdokumentien tekijät lienevät inspiroituneen juuri näistä meiningeistä. Kovin hyvin ei mennyt suomalaisten ennakkoluuloihin eniten vaikuttaneella Tarzan-sarjallakaan. Sen virallisen jatkumon kolmastoista osa, Tarzan ja nuoruuden lähde (Tarzan's Magic Fountain, 1949), osoittaa konseptin jo pahoin väsyneen. Elokuvassa nähtiin ensimmäistä kertaa Johnny Weissmullerin seuraaja Lex Barker ja viimeistä kertaa Brenda Joyce Janena. Elokuvassa apinat ovat hassuja ja valkoisen miehen heimo hallitsee viidakkoa Tarzanin etsiessä nuoruudenlähdettä.

Afrikan tavoin myös Japani sai osansa ennakkoluuloista. Vuonna 1974 Markku Karjalainen lauloi railakkaasti:

Jokohama humahuta, humahuta Tokioon.
Jää taakse humahuuta, sinä annat mulle suuta,
sitten tullaan Tokioon, rakastunut sinuun oon.

Kyseinen albumilla Mmm... ilmestynyt laulu "Jokohama humahuta" kertoo rakkaudesta geishaan idän auringon alla. Taiskan "Mombasan" tavoin se maalasi 70-luvun suomalaisten mieliin romantisoidun kuvan valkoisen ihmisen kokemuksesta kaukaisessa maassa. Veikeille suomalaisille lausahdus "Jokohama humahuta" on tosin tullut tutummaksi nyrkkeilijävitsinä, jota yhä kerrotaan. Elokuvien saralla idän maata puolestaan tekivät Suomessa tunnetuksi samuraitarinat, etenkin Akira Kurosawan kertomina. Kaukana Japanissa tehtiin lisäksi kahtakin pitkää samuraisaagaa, 26 osaan venynyttä Zatoichia sekä 12 alkuperäiselokuvaa ja 2 lisäelokuvaa sisältävää Nemuri Kyoshiroa, joissa pääosan esittäjä vaihtui kuoleman takia vuonna 1969. Kolmannessatoista Nemuri Kyoshirossa, The Full Moon Swordsman (1969), miekkasankaria näyttelee Hiroki Matsukata. Synkeää maailmaa maalaileva tarina kulkee perinteisiä polkuja sisältäen joukon miekkataisteluita sekä hieman naisten alistamista. Kolmastoista Zatoichi, Zatoichi #13: Zatoichi's Vengeance (1966), on huomattavasti seesteisempi samuraitarina. Filosofisella otteellaan sekä ultratyylikkäällä kuvauksellaan se vetääkin sivun elokuvista helposti pisimmän korren. Suomessa näistä ei nähty kumpaakaan.

Sivu:

1 2 3 4 5 6