Caroline Munro
Yubari International Fantastic Film Festival 2015
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

The Maidroid (Chinjulhan Gajungbu) (Noh Jin-soo, 2015)

Yksinäinen poikamies (Hong Young-geun) löytää ovensa takaa salaperäisen yhtiön lähettämän paketin. Sisältä paljastuu kaunis mekaaninen kotiapulainen, jota miehellä on sopimuksen mukaan viikko aikaa testata. Sen jälkeen robotti tulee palauttaa. Droidi puhuu japania ja näyttää sikäläiseltä aikuisviihdenäyttelijältä - kuinkas muuten.

Korealainen ohjaaja Noh Jin-soo myöntää auliisti kulttuurilainansa. "Koreassa ei ole varsinaista pink-elokuvateollisuutta, mutta rakastan japanilaisia eroottisia elokuvia" hän selvensi elokuvan näytöksessä. Kyseessä ei kuitenkaan ole uusintaversio liki samaa nimeä kantavasta japanilaiselokuvasta Maid Droid (2008), vaan alkuperäistuotanto. Alkuperäisyys ei tosin sinänsä ole elokuvan vahvuus: seksikkäät robotit ja eloon heränneet nuket ovat olleet etenkin Japanissa romanttishenkisten eroottisen elokuvien ja animesarjojen peruskuvastoa jo vuosikymmenien ajan (mm. Mischievous Lolita: Attacking the Virgin From Behind, 1987; Legend of the Doll, 2006; Air Doll, 2009).

The Maidroid ei tuo teemaan mitään uutta, mutta onnistuu kyllä viihdyttämään 75-minuuttisen kestonsa ajan. Lajityypille ominaisesti elokuva on hyvin romanttishenkinen otaku-fantasia, eikä sisällä mitään hyvällä maulla toteutettuja seksikohtauksia hurjempaa. Droidia esittävä japanilainen AV-tähti Aino Kishi sopii rooliin hyvin, vaikkei ylläkään muutama vuosi sitten jymy-yllätyksen tarjoilleen Rubbersin (2010) tasolle. Hänen keskeisin funktionsa on toimia animehenkisenä neitsytkaunottarena, joka ei puhtoisuudessaan tiedosta seksuaalisuuden konseptia. Omaperäisyyden puutteen ohella elokuvan suurin ongelma on komediaa ja draamaa kömpelösti alleviivaava musiikki.

The Maidroid purkitettiin yhdellä 60-tunnin mittaisella kuvaussessiolla. Ohjaa puolusteli vetoaan näytöksen yhteydessä: "En ole sadisti, mutta Aino Kishin aikataulusta löytyi vain kolme päivää aikaa kuvauksiin". Katsomon puolelle kiire ei onneksi välity. Kelpo viihdettä omasta maidroidista unelmoiville pojille.

***--

Luv Ya Hun! (Watashitachi no haa haa) (Daigo Matsui, 2015)

Yubarin kilpasarjan parhaassa elokuvassa neljä Kitakyushulaista koulutyttöä karkaa kotoaan osallistuakseen ihailemansa bändin keikalle Tokiossa. Matkaa on runsaat 1000 kilometriä, rahaa ei juuri lainkaan, ja menopelinä toimivat polkupyörät. Poljentavoimat riittävät parisataa kilometriä, jonka jälkeen alkaa pohdinta kuinka rahoittaa loppumatka. Onneksi japanista löytyy aina kysyntää koulupukua kantaville teinitytöille.

Luv Ya Hun! on kauttaaltaan raikas ja intiimi nuorisokuvaus. Kamera seuraa tyttöjen matkaa yötä päivää, tulee hahmojen iholle ja hyödyntää runsaasti pitkiä otoksia. Tyttöjen kokema jännitys ja hurmio välittyvät katsomon puolelle poikkeuksellisen tehokkaasti. Moraalinen saarnaus on jätetty elokuvasta kokonaan pois, vaikka tyttöjen tie viekin kyseenalaisten ansaintametodien pariin.

Luv Ya Hun!:in ote materiaaliinsa on länsimaiselle elokuvalle jokseenkin vieras. Vaikka länsimaiset nuorisoelokuvat eivät olekaan aina moralisoivia, omaavat ne lähes poikkeuksetta aikuisen näkökulman, jossa nuorten edesottamuksia seurataan ikään kuin ulkopuolisen silmin. Viimeistään tarinan lopussa hahmot ovat aikuistuneet ja oppineet tekemistään virheistä. Tämänkaltainen asennoituminen (jossa ei sinänsä ole mitään vikaa) sävyttää myös La vie d'Adèlen (2013) ja Boyhoodin (2014) kaltaisia huippusuorituksia. Aasialaisen elokuvan aika ajoin käyttämä erikoisuus on kuvata nuorisoa heidän omasta näkökulmastaan ikään kuin jättämällä kasvukertomuksen opettavainen kasvuosa kokonaan pois. Viime vuonna Yubarissa nähty pirteä School Girl's Gestation (2014), jossa pikkukaupungin koulutytöt päättävät porukalla hankkiutua raskaaksi, on tyylilajista hyvä esimerkki. Luv Ya Hun! uskaltaa niin ikään heittäytyä täysin sydämin nuoruuden hurmioon jättäen vastuun moraalisista linjavedoista katsojalle.

Luv Ya Hun!:in intiimiyttä vahvistaa elokuvassa runsaasti käytetty hahmojen itse kuvaamaa videokamerakuva. Valinta toimii niin hyvin, että sitä olisi luultavasti voitu soveltaa koko elokuvaan. Sekä ensimmäisestä että kolmannesta persoonasta esitetty kuvamateriaali näyttää myös erittäin hyvältä, kiitos tasokkaan kuvauksen ja laadukkaiden tuotantoarvojen. Visuaalisesti elokuva tuo mieleen japanilaisen nuorisoelokuvan parhaisiin saavutuksiin kuuluvat Love and Popin (1998) ja All About Lily Chou Choun (2000). Erinomaiset ja naturalistiset nuoret näyttelijät viimeistelevät paketin.

Ohjaaja Daigo Matsui oli Yubarin kilpasarjassa hieman outo tapaus. 29-vuotias nuori lupaus on festivaalin muista kisaajista poiketen ennättänyt julkaista jo useita valtavirran teatterielokuvia, kuten Afro Tanaka (2012) ja Sweet Poolside (2014). Ohjaajalla olikin käytössään kilpasarjan selvästi suurin budjetti (noin 75 000 euroa, mikä on tuplasti enemmän kuin muilla ohjaajilla), joka on ilahduttavasti sijoitettu hyvin indie-henkiseen tuotantoon. Ohjaajan tausta valtavirran parissa nostaa päätään ainoastaan loppupuolen latteassa montaasijaksossa, jonka olisi voinut jättää suosiolla väliin.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6