Caroline Munro
Charles Bronson, osa 2: Cannon-vuodet
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8


Kunnianhimoisten israelilaisserkusten Menahem Golanin ja Yoram Globusin vuonna 1979 ostama ja nopeasti tämän jälkeen kuuluksi tekemä Cannon-elokuvatuotantoyhtiö on ollut lähivuosina jälleen pinnalla Golanin kuoleman (8.8.2014) ja peräti kahden dokumentin, myöhemmin tässä kuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille saapuvan Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Filmsin (2014) sekä Suomen valkokankailla Night Visions Maximum Halloween 3014:ssä jo nähdyn The Go-Go Boys: The Inside Story of Cannon Filmsin (2014), ansiosta. Golanin ja Globusin henkilöhistorioiden, motiivien ja persoonallisuuksien valottamisen lisäksi dokkarit keskittyvät muistuttamaan kuinka monipuolista Cannonin tuotanto olikaan, sisältäen eksploitatiivisen väkivaltaviihteen lisäksi kaikkea mahdollista musikaaleista riskaabeleihin taide-elokuviin.

Tässä artikkelissa ei kuitenkaan jaeta dokumenttien näkökulmaa, vaan viivästyneenä jatkona Elitistin tarpeelliseen Charles Bronson -juttusarjaan keskitymme nimenomaan keskeiseen osaan sitä Cannonin ydinnektaria, jonka 70-luvulla syntyneet asenteellisen toiminnan ystävät muistavat videovuokraamojen hyllyiltä. (The Go-Go Boysissa kerrotaankin hupaisa anekdootti siitä, miten "uusinta bronsonia" anelleet teatteriketjun omistajat pakotettiin ottamaan ensi-iltaan samalla myös Cannonin art house -floppi, mihin he eivät ilman velvoitteellista kimppadiiliä olisi suostuneet.) Oleellisimmat palikat Bronsonin Cannon-vuosien filmografiassa ovat tietysti Väkivallan vihollisen jatko-osat, joten on suositeltavaa perehtyä ensin aikaisempaan katsaukseemme Charles Bronson, osa 1: Being Paul Kersey.

Niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, näyttelijäuransa neljättä täyttä vuosikymmentä aloitellut Bronson oli 1980-luvulla Chuck Norrisin ohella Cannonin tunnetuin ja tuotteliain toimintakasvo. (Harmillisesti näiden kahden yhteisprojektiksi kaavailtuun The Delta Forceen jouduttiin lopulta palkkaamaan Lee Marvin, kun Charlie ei välittänyt pääroolivastuun jakamisesta nuoremman kollegansa kanssa.)

Bronson teki Cannonille vuosina 1982-1989 yhteensä kahdeksan elokuvaa, sekä näiden lomassa ITC Entertainmentin tuottaman Pirullisen koston (1984), joka ei ole Cannon-filmi sillä Menahem Golan ei suostunut maksamaan tuottaja Pancho Kohnerille, ohjaaja J. Lee Thompsonille ja Bronsonille näille jo aiemmin aiheutuneita kuluja filmatisoinnin pohjalla olevan romaanin oikeuksien ostamisesta ja käsikirjoituksen tilaamisesta. Elitisti ei kuitenkaan tällaisista sopimusteknisistä syistä välitä, vaan olemme sisällyttäneet Pirullisen koston Bronsonin "Cannon-vuosiin". Aikakaudelta mukaan ei ole kelpuutettu ainoastaan tv-elokuvaa Tappolistalla (Act of Vengeance, 1986).



80-luvulla Bronsonin naama alkoi uurtumisen ohella tapahtuneen pyöristymisen myötä menettämään karskeimpia piirteitään, mutta kurinalainen treenaaminen piti miehen kropan edelleen huippukunnossa, vaikka paidattomana esiintymisiä hänelle ei enää kirjoitettukaan. Suurimman osan action-kohtauksistaan Bronson hoitaa uskottavasti eläkeikäisenäkin. Kuusikymppisen veteraaninäyttelijän lanseeraus uuden sukupolven hyväksymäksi toimintaelokuvasankariksi on joka tapauksessa melko ainutlaatuinen saavutus, jollainen on länsimaissa sittemmin nähty vasta viime vuosikymmenellä, kun 56-vuotias Liam Neeson toisti tempun Takenin (2008) menestyksen myötä.

Samalla viimeistään Väkivallan vihollinen II:n (1982) vanavedessä Bronsonin nimeen elokuvajulisteen ylälaidassa (tai vhs-kasetin kansipaperissa) sisäänkirjoitettiin lupaus väkivallasta, jonka Cannon-kaudella pettävät vain selittämättömästi PG-13 -ikärajaan tehty Salamurhaaja (1987) sekä mysteeriromaanifilmatisointi Tuomion enkeli (1988). Charles itse ei ollut tästä lupauksesta kovin mielissään, vaikka halusikin antaa yleisölleen sitä mitä he elokuvilta odottivat. Tilanne kärjistyi Väkivallan vihollinen 3:n (1985) kohdalla, johon ohjaaja Michael Winner kuvasi väkivaltaista materiaalia Bronsonin tietämättä. Lopputulos meni tähden mielestä liian pitkälle, ja tämän jälkeen Bronson pyrkikin valitsemaan selvästi kesympiä käsikirjoituksia ja jopa henkilökohtaisesti varmistamaan, että seuraava jatko-osa Väkivallan vihollinen 4 (1987) tulisi "sisältämään niin vähän väkivaltaa kuin mahdollista".

Arvatenkin aikalaiskriitikot suhtautuivat Bronsonin Cannonin talliin siirtymiseen ynseästi ja keskittyivät lähinnä päivittelemään veteraanitähden alennustilaa. Esimerkiksi peräti kaksi Bronsonin Cannon-elokuvaa, Väkivallan vihollinen II ja Ennen keskiyötä (1983), saivat aiemmin näyttelijästä arvostavaan sävyyn kirjoittaneelta legendaariselta Roger Ebertiltä tämän normaalin arvosteluasteikon alapuolisen, vain poikkeuksellisen vastenmielisille elokuville varatun "nolla tähteä" -luokituksen. Ensin mainittu loukkaa Ebertin mukaan jopa roskaelokuvaa katsomaan tulleita ja jälkimmäistä hän kutsui "saastaiseksi elokuvalliseksi viemäriksi". (Väkivallan vihollinen 3 ja Kielletty kohde ansaitsivat sentään kokonaiset yhdet tähdet; lopuista Ebert ei vaivautunut kirjoittamaan).

Toisaalta kun ottaa huomioon, että Ebertin onnistui lätkäistä nolla tähteä myös sellaisille klassikoille kuin Paholaiset (The Devils, 1971), Hyvästi ihminen (Addio zio Tom, 1971) ja Liftari (The Hitcher, 1986), älynnevät fiksummat elitistit pitää tätä harvinaista arvosanaa lähinnä suosituksena.

Kieltämättä Golan & Globus istuttivat veteraaninäyttelijän loppu-urakseen hyvin kaavamaisiin rooleihin ja elokuviin, mutta Bronsonin edellisen vuosikymmenen vaihteen elokuvat Hänet täytyy tappaa! (Love and Bullets, 1979), Verinen rannikko (CaboBlanco, 1980) ja Pako yli rajan (Borderline, 1980) tuskin loistavat kenenkään mielissä ainakaan Cannon-kauden tuotantoja parempina tai omalaatuisempina teoksina. Vaikka edellä mainittuja seurannut Kuoleman ajojahti (Death Hunt, 1981) lukeutuukin helposti Bronsonin 80-luvun parhaimmistoon, Cannonin onnistui säilyttää jonkinlainen relevanssi Bronsonin nimessä vuosikymmenen loppuun asti ainakin toimintaelokuvaharrastajien näkökulmasta.

Osaltaan Bronsonin Cannon-elokuvien tasapaksuuteen vaikutti myös sulkeutuneeksi tiedetyn tähden mieltymys työskennellä tuttujen tekijöiden kanssa. Vuosina 1981-1989 ensi-iltansa saaneista kymmenestä Bronson-filmistä peräti kuusi on J. Lee Thompsonin ohjaamia, kaksi Michael Winnerin ja kaksi Peter Huntin. Heistä ainoastaan Winner on saanut loihdittua elokuviinsa jonkinlaista (vaikkakin kyseenalaista) näkemyksellisyyttä.

Cannonin historiasta löytyy useita kiinnostavia tarinoita syystä tai toisesta tekemättä jääneistä projekteista, joista tunnetuin lienee Tobe Hooperin Spider-Man: The Movie. Myös Charles Bronsoniin liittyvä kariutunut hanke on tähden filmografian valossa jotakuinkin poikkeuksellinen, hän nimittäin ehti lupautua pääosaan elokuvaan nimeltä The Golem.

Paul Talbotin Bronson's Loose!: The Making of the Death Wish Films -kirjan (2006) mukaan Cannon maksoi muhkean summan käsikirjoituksesta, jossa kuuluisa juutalainen legenda rabin henkiin herättämästä savihirviöstä oli päivitetty moderniksi kauhufantasiatoiminnaksi. Bronsonin piti näytellä newyorkilaiskyttää, joka alkaa tutkia golemin suorittamia murhia. Cannon jopa julkaisi vuonna 1987 Varietyssa painetun ennakkomainoksen elokuvasta, mutta lopulta erikoistehostebudjetin vaatimukset kaatoivat projektin. Lopputuloksen mahdollista laadukkuutta sen enempää spekuloimatta on joka tapauksessa selvää, että tässä menetettiin tilaisuus todellisen kulttiklassikon luomiselle.

Elokuvista käärittävä voitto oli tärkeää sekä Bronsonille että etenkin Cannonille. Bronson kuittasi rooleistaan useamman miljoonan heti Väkivallan vihollinen II:sta alkaen, ja vaikka satsaus maksoi alussa Cannonille komeasti itsensä takaisin, vuosikymmenen lopulla yhtiön taloudellisen tilanteen heiketessä tähden palkkashekki söi tuotantojen kutistuvista budjeteista jo suurimman osan.

”Bronssonit” olivat joka tapauksessa pitkään menestyksiä. Kauden suurin hitti Väkivallan vihollinen 3 piti Yhdysvalloissa lipputulolistauksen kärkipaikkaa peräti kaksi viikkoa, ja myös Ennen keskiyötä, Pirullinen kosto sekä Jack Murphyn laki (1986) avasivat vahvasti ensi-iltaviikonloppujensa kakkossijoilla. Vuosikymmenen loppupuoli oli kuitenkin alamäkeä tälläkin saralla, eivätkä Tuomion enkeli ja Kielletty kohde (1989) yltäneet enää edes viikonlopputilastojen top-kymppiin.

Kielletyn kohteen jälkeen Bronson vetäytyi työnteosta hoitamaan vakavasti sairasta vaimoaan Jill Irelandia, joka menehtyi rintasyöpään maaliskuussa 1990. Seuraavana vuonna aiheesta valmistui tv-elokuva Usko elämään (Reason for Living: The Jill Ireland Story, 1991), jossa Jill Clayburgh (Bertoluccin kuu, 1979) esittää Irelandia ja genreleffasuosikki Lance Henriksen (Pimeyden läheisyys, 1987) Charles Bronsonia.

Menahem Golan ja Yoram Globusin erilaiset näkemykset elokuvien tuottamisesta kulminoituivat Golanin lähtöön Cannonista 1990. Globus jatkoi yrityksessä vielä muutaman vuoden, kunnes yhtiö jouduttiin kuoppaamaan pian Chuck Norrisin Hellboundin (1994) valmistuttua.

Bronson palasi pienimuotoisesti valkokankaille Sean Pennin indie-draamassa The Indian Runner (1991). Siinä hän on kriitikoiden riemuksi juuri sellaisessa luonteikkaassa sivuroolissa, jollaisiin Quentin Tarantinon kaltaiset elokuvantekijät olisivat hänet seuraavalla vuosikymmenellä varmasti palkanneet, mikäli ikävuodet eivät olisi lopultakin alkaneet ottaa kiinni vanhaa kivikasvoa.

Bronsonin viimeinen Yhdysvalloissa (muttei enää Suomessa) teatterilevitykseen päätynyt filmi oli Väkivallan vihollinen V: kalman kasvot (1994), jonka tuottajana puuhasi jälleen Menahem Golan, mutta tällä kertaa uuden yhtiönsä 21st Century Film Corporationin turvin. Sen jälkeen Bronson näytteli enää Poliisin painajainen -tv-elokuvatrilogiassa (1995-1999), johon - ja Charlien elämän viimeisiin vuosiin - Elitisti tulee palaamaan artikkelisarjan Bronsonin uraa television puolella käsittelevässä osassa.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8