Caroline Munro
Uuno Bond - Talo, jossa ei leikitä: katsaus suomalaisen elokuvasensuurin merkkitapaukseen
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Veren ja glitterin päivät

Millä tavalla ne mahtavat vaikuttaa esimerkiksi nuoriin katsojiin?
- toimittajan kysymys uutisissa 30.3.1984

80-luvun populaarikulttuurissa ei asioita otettu liian vakavasti. Väljät vaatteet, glitter ja breakdance muovasivat nuorisokulttuuria. Jopa slasher-klassikon The Burning (1981) saattoi United Film julkaista pinkeissä kansissa, joskin omaehtoisesti leikattuna. Toisaalla, Englannissa, Astraksi itsensä nimenneen julkaisijan pyrkimys palvella asiakkaitaan sai aikaan vyörymän, joka joitakin vuosia myöhemmin vaikutti ilmaisunvapauteen myös Suomessa. Näihin aikoihinhan videovuokraamoja nousi jos jonkinlaisten kioskien ja liiketilojen yhteyteen kotitalouksiin ostettujen videonauhureiden määrän moninkertaistuessa. Seksiä ja väkivaltaa ei tarvinnut enää etsiä kaupungin iltahämäristä, vaan pelkkä television avaaminen riitti. Vain videovuokraamon myyjä saattoi nähdä mitä kannoit kotiisi. Hyvin harvoin häntä edes kiinnosti olitko täysi- vai alaikäinen.

Meiju Suvaksen laulellessa Suomessa vuonna 1982 "Tää onnea on", oli piskuinen Astra ajautunut pahoihin ongelmiin Englannissa. Elokuvan I Spit on Your Grave (1978) vuokraamisesta tuli menestystarina, joka keväällä 1982 räjähti lehtien otsikoihin. Myös Suomessa samainen elokuva ehdittiin VET:n vaatimuksesta kerran jo kieltää kokonaan levittäjän (Kamras) haettua sille esitysoikeutta. Silti siitä rantautui videomarkkinoille muutama vuosi myöhemmin leikkaamaton versio. Alkusoitto valtiojohtoiselle videosensuurille koettiin, kun virkavalta Englannissa ratsasi Astran toimipisteet säädyttömyyden nimissä ja vaati luovuttamaan elokuvan kopiot pois. Kaksi vuotta myöhemmin lontoolainen videoliikkeen pitäjä Ron May koki elämänsä shokin, kun hänet tuomittiin vuodeksi vankilaan. Samana vuonna Suomen poliisi ratsasi jokaisen pääkaupungin videovuokraamon poistaakseen markkinoilta niin sanotun "kovan kaman".

Oli alkanut taistelu lasten hyvinvoinnista.

Totta vai tarua?

Kaikki tosin ovat yksimielisiä videoiden turmiollisesta ja vahingoittavasta vaikutuksesta nimenomaan lapsiin.
- toimittaja 12.12.1985

Pieni lapsi, eli allekirjoittanut, varttui vihdoin vuonna 1986 ensimmäiseen käyntiin videovuokraamossa, joka sijaitsi Tapiolan keilahallissa. Muun maailman myllerryksistä ei ollut mitään tietoa, mutta yksitoistavuotiaan silmiin osui mitä hienompia kansia. Kesäkuussa keskiviikon keskiyönä oltiin näytetty televisiossa Hammer-elokuva, joka vei sydämen. Vuoden loppuun mennessä Suomen katsotuimpana elokuvana komeilisi neljättä vuotta joku Uuno Turhapuroista ja Kekkonen olisi kuollut. Kaikki oli siis niin kuin aina aiemminkin, mutta nyt katse lepäsi kymmenissä kiehtovissa otsikoissa. Huolimatta poliisien toimista ei tarjonta kansikuvien perusteella vaikuttanut mitenkään kevyeltä.

Elokuvasensuuri vaikutti nukahtaneelta pedolta, etenkin koska televisio saattoi esittää provokatiivisia teoksia leikkaamattomana kaikenikäisille ihmisille, kuten kävi kesällä 1984 elokuvan Likainen Harry (1971) kohdalla. Tuntui siltä kuin kauan kasvatettu elokuvapelko vain odottaisi täydellistä hetkeään iskeä koko voimallaan. Teatterielokuvasensuurin perintönä levittäjät olivatkin jo alkaneet leikellä julkaisujaan Suomen Ääni- ja kuvatallennetuottajat ry:n perustaman videolevityksen valvontalautakunnan mukaan. Tosin jotkut äärimmäiset raakuudet heitettiin katsojille yhä sellaisenaan. Elettiin videoelokuvakulttuurin villeimpiä vuosia. Miksi joitakin elokuvia leikeltiin ja toisia ei, siitä kenelläkään ei tuntunut olevan mitään käsitystä. Ylen toimittajan tiedustellessa junnuilta vuonna 1985 sitä, ovatko K-18 -merkityt elokuvat kiehtovia, vastasivat natiaiset, että myös ne ovat aika usein lässyjä. Heidän mukaansa vanhempien ollessa töissä, ehti niitä katsomaan parikin kappaletta koulun loputtua. Ennen kaikkea he kertoivat kokevansa elokuvat saduiksi.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7