Caroline Munro
Yubari International Fantastic Film Festival 2016
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Makeup Room 2 (Kei Morikawa, 2016)

Yubarin pääpalkinto meni viime vuonna Kei Morikawan elokuvalle Makeup Room (2015), joka kertoi hykerryttävän hauskasti fiktiivisen aikuisviihde-elokuvan kuvauksista. Yubarin perinteen mukaisesti ohjaaja palasi tänä vuonna estradille palkintorahojen avulla tuotetun uutuuden kanssa, mikä oli hieman mielikuvituksettomasti Makeup Room 2. Jatko-osassa tutut hahmot kokoontuvat uuden aikuisviihde-elokuvan kuvauksiin, mutta kaikki menee odotetusti päin honkia. Elokuva tapahtuu jälleen yhdessä huoneessa ja kerrotaan näyttelijöitä kuvauksiin valmistavan meikkaajan (Aki Morita) näkökulmasta.

Morikawan ensimmäinen Makeup Room oli todellinen yllättäjä, jota ohjaaja ei olisi edes halunnut esittää Yubarissa, sillä edellytyksenä oli englanninkielisten tekstitysten kustantaminen. Panostus kuitenkin kannatti: brittiläinen Third Window Films lisensoi elokuvan saman tien, lanseerasi sen maailmanlaajuiselle festivaalikierrokselle ja lennätti Morikawaa seuraavat kuukaudet ympäri planeettaa kansainvälisen lehdistön haastateltavana. Jatko-osan kohdalla samankaltainen menestys ei toistune, vaikka elokuva on muutamista ongelmistaan huolimatta hyvinkin tyydyttävä.

Makeup Room 2:n heikoin jakso nähdään heti alussa Morikawan lannistaessa katsojan itsetietoisella dialogilla jälleennäkemisen mukavuudesta ja jatko-osan tekemisen vaikeudesta, mikä alkaa olla jo melkoisen vanha vitsi. Onneksi kankeuksista päästään nopeasti yli ja ohjaaja toistaa viimevuotisen temppunsa luotsaamalla yllättävän hyvää henkilödraamaa ja tilannekomediaa. Juonen uusi koukku on näyttelijäkaartiin liittyvä diivamainen idoli, joka puuhaa aikuisviihdedebyyttiään menetettyään valtavirtasuosiona. Käänne sivuaa tosielämän trendiä; parin kuukauden välein joku entinen idoli hankkii uralleen jatkoajan ilmoittamalla uudesta uravalinnasta. Roolissa nähdään ex-AKB48 Natsumi Hirajima, joka ei ainakaan vielä ole tosielämässä livennyt aikuisviihteen pariin.

Makeup Room -elokuvien erikoisuus on esittää aikuisviihdeala lähes yksipuolisen positiivisessa valossa. Erään hahmon toteamus aikuisviihteestä arvokkaana työnä, mikä tekee lukemattomat katsojat onnelliseksi, on ajatuksia herättävä liitettynä alaan, jota on perinteisesti totuttu demonisoimaan. Makeup Roomin hahmot rakastavat työtään eikä heitä ole huijattu alalle. Näkemys on yksipuolinen, mutta tarjoaa samalla mukavaa vaihtelua totuttuun kaavaan.

Näyttelijätyöskentely on alkuperäiselokuvan tapaan hämmentävän hyvää huomioiden, että suurin osa elokuvan esiintyjistä on aitoja aikuisviihdetähtiä. Etenkin ujon tytön roolissa nähtävä Nanami Kawakami tuntuu hurmaavan yleisön joka kerta sekä kankaalla että livenä. Oleellinen tuki näyttelijöille löytyy Morikawan itse kirjoittamasta käsikirjoituksesta, joka pursuaa hauskoja ja miellyttäviä hahmoja. Ohjaaja nostaa myös esiin hyviä kysymyksiä muun muassa ammatin vaikutuksesta ihmissuhteisiin. Pelkän seksin takia elokuvan pariin ei kannata hakeutua; sitä kun ei ole ruudulla lainkaan.

Makeup Room 2:ssa on kieltämättä vahvaa toiston makua, eikä se ole yhtä hauska kuin edeltäjänsä, mutta Morikawa on rakentanut niin mielenkiintoisen kehyksen ja hahmot, että niiden pariin palaisi vielä kolmannenkin kerran.

***½-

Makeup Room 2:n jälkeen lavalle marssitettiin peräti 12 kutsuvierasta, mukaan lukien ohjaaja Morikawa, jolla vaikutti olevan päällään tismalleen samat vaatteet kuin viime vuonna. Ohjaajan ja näyttelijöiden juttutuokio venähti sen verran pitkäksi, ettei Elitisti enää ennättänyt seuraavaan näytökseen, vaan päätti omistaa iltapäivän perinteiselle elokuvaplakaattibongailulle Yubarin kaduilla. Chiba, Bronson, Takakura, Willis ja muut vanhat tutut olivat perinteisillä paikoillaan upeasti maalatuissa tienvarsimainoksissaan, joskin muutama yakuza-elokuvamainos vaikutti kadonneen ja tilalle ilmaantuneen Tora-sania.

Aikatauluun ilmaantunut aukko jätti myös oivallisesti aikaa SeicoMartista ostetun lounaan nauttimiselle. Ongelmana vain oli, missä safkat voisi syödä? Ulkona ei viitsisi pakkasessa istua, varsinkaan kun ei ole mitään mihin istua, ja läheisen Hotel Mount Raceyn aulassa tulee aina pummi olo, kun oma majoitus on toisella puolella kaupunkia Hotel Shuparossa. Tämän vuoden uusi löytö oli Racey-vuoren edustalla sijaitseva laskettelijoille tarkoitettu ruokala, joka on sopivan anonyymi kiinalaisen riisipadan ja Red Bullin heittämiseen helttaan. Aterioidessa voi samalla katsella rinnettä alas kiitäviä laskettelijoita - aktiviteetti, jota voisi itsekin kokeilla joku vuosi, mikäli olisi katkenneen jalan tarpeessa.

Latitudes of Lust: Treasure Ship (Koichiro Ikawa, 2014)

Legendaarinen pink-ohjaaja Mamoru Watanabe toimi liikkeellepanijana nuoremman kollegansa Koichiro Ikawan luotsaamassa elokuvassa Latitudes of Lust: Treasure Ship, joka tuotettiin juhlistamaan lajityypin 50-vuotista taivalta. Watanabe menehtyi tuotannon alkupuolella, mutta elokuva saatettiin loppuun pienen empimisen jälkeen. Taloudelliset mahdollisuudet haistanut tuotantoyhtiö Pink Link lanseerasi elokuvan kansainväliseen festivaalilevitykseen, joka on jo kattanut esimerkiksi Saksan ja Alankomaat. Kotimaassaan Latitudes of Lust sai rinnalleen Watanabe-retrospektiivin ja esityspaikoikseen suurkaupunkien suosituimmat arthouse-näyttämöt.

Latitudes of Lustin pohjana toimi sanonta "elämä on tragediaa läheltä katsottuna, mutta komediaa kauempaa nähtynä". Elokuvan valokeilassa on tuore aviopari Kazuo (Tomohiro Okada) ja Chiharu (Nana Aida), joista ensimmäinen kaipaisi lisää vipinää petiin jälkimmäisen kuitenkin kammoksuessa mitään perusaktia eksoottisempaa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä ensi alkuun näyttää, mikä alkaa paljastua pikku hiljaa tuttavapariskunnan (Seiji Nakamitsu ja Mayuki Sasaki) sekaannuttua kaksikon elämään.

Latitudes of Lust kuvattiin pink-elokuvan sääntöjen mukaisesti 35-millimetriselle filmille (videolle tai digille kuvattua kuonaa ei lajityyppiin virallisesti lasketa), minkä ansiosta elokuva näyttää hyvältä verrattuna muihin tuoreisiin eroottisiin tuotantoihin. Elokuvan kesto on pink-elokuville ominainen 71 minuuttia. Lajityyppitribuuttina Latitudes of Lust ei silti ole aivan rehellisin tuotanto, sillä aikuiseen asenteeseen ja hyvään käsikirjoitukseen panostava elokuva muistuttaa enemmän Shinji Imaokan (Underwater Love, 2011) kaltaisten eksentristen kapinallisten töitä kuin keskivertoa pink-elokuvaa. Toisaalta Imaokan ja Ikawan kaltaiset ohjaajat ovat aina olleet pink-elokuvan oleellinen suola, joka on pitänyt lajityypin maailmankartalla hankkimalla sille kunnioitusta aitona taiteenalana.

Latitudes of Lustin kypsä asenne selittynee osittain sen poikkeuksellisen iäkkäällä tekijäryhmällä. Watanabe oli tuotannon alkaessa 82-vuotias, ohjaaja Ikawa 51-vuotias ja elokuvan johdantojaksossa piipahtava naisnäyttelijä Hotaru silmämääräisesti jotain heidän väliltään. Elokuvan varsinaiset pääosanesittäjät ovat hekin kaikki neljä- tai viisikymppisiä, joukon nuorikkoa, 33-vuotiasta Aidaa lukuun ottamatta. Kiusattavia koulutyttöjä ei näy missään; teemana on sen sijaan ihmissuhteet ja avioliitto. Kokonaisuus ei yllä lajityyppinsä muistettavimpien elokuvien tasolle, mutta hyvin kirjoitetut hahmot, pureva tragikomedia ja tasokas tekninen toteutus takaavat viihdyttävän 71-minuuttisen.

***--

Dorome: Girls (Eisuke Naito, 2016)

Perjantai-illan yleisösuosikki oli Eisuke Naiton (Let Make the Teacher Have a Miscarriage Club, 2011; Puzzle, 2014) kepeä kauhuelokuva Dorome: Girls. Japanin lupaavimpiin nuoriin väkivaltaohjaajin lukeutuva Naito oli tällä kertaa rajoittanut verenhimoaan ja tehtaillut (japanilaisittain) koko perheelle sopivan elokuvan. Doromessa vuoren päälle rakennetun poikalukion ja vuoren juurella sijaitsevan tyttölukion opiskelijat kokoontuvat yhteen koulujen yhdistämisen alla, mutta metsästä ilmaantuvat mutahirviöt alkavat harventaa nuorisoporukkaa.

Dorome: Girls sisältää muutamia ohjaaja Naitolle ominaisia veikeitä ja energisiä jaksoja, mutta kokonaisuus on yllättävän kehno. Elokuvan tarina etenee hitaasti ja päähenkilön deittailutraumat ovat kankeaa katsottavaa. Perheystävällisen luonteen mukaisesti verta ei juurikaan nähdä, vaan metsän kammotukset pulppuavat mutaa ottaessaan pesäpallomailan iskuja vastaan. Ohjaajalle poikkeuksellisesti roiskuttelussa on turvauduttu myös tietokonetehosteisiin, jotka on tosin toteutettu normaalia taidokkaammin. Hirviöt sentään on luotu maskeeraustehosteiden avulla ja loppumonsteri on kerrassaan hillitön.

Doromen erikoisuus oli elokuvan jakaminen kahteen 90-minuuttiseen osaan. Dorome: Girls kertoo tarinan tyttöjen näkökulmasta; Dorome: Boys puolestaan vastakkaisen sukupuolen perspektiivistä. Yubari esitti molemmat puoliskot, mutta tyttöjen tuottaman pettymyksen johdosta poikaversion katselu jäi toiseen kertaan. Elitisti palaa Dorome: Boysin pariin tulevaisuudessa, mikäli se osoittautuu tyttöversiota oleellisesti paremmaksi. Sillä välin lukijoille voi suositella Naiton kolmatta uutuuselokuvaa, teinipoikien homoseksuaalisia rakkaussuhteita steam punkkiin, dystopiaan ja estottomaan splatteriin sekoittavaa Litchi Hikari Clubia (2016).

**---

Sivu:

1 2 3 4 5 6