Caroline Munro
Fantasporto 2016
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Portugali vuonna 2012. Kurjistavat säästötoimet ovat romuttaneet kansalaisten talouden. Kolme työtöntä arkkitehtia Pedro, Gui ja Isabel eivät suostu lähtemään Portosta leveämmän leivän perään, vaan perustavat kävelyretkiä kotikaupungissaan tarjoavan yrityksen nimeltä The Worst Tours. Maanantaina on aika saada oma annos kamalaa ja huonoa ekskursiota Portossa ja sähköpostiviestittely Pedron kanssa tuottaa tulosta; iltapäivällä viiden hengen ryhmämme on valmiina kauheuksiin tapaamispaikallamme, aurinkoisella Marquês de Pombal -aukiolla.

Itseironisesti nimetyn kaupunkikierroksen ideana on näyttää retkelle osallistujille ("the worst tourists") Portoa, jota perinteiset retket eivät esittele ja paikkoja, joihin prameat turistibussit eivät mahdu. Näemme Pedron johdolla rakennuksia, puistoja, takapihoja ja raunioita, joihin emme taatusti olisi muuten eksyneet. Kolme- ja puolituntisen kierroksen aikana kuulemme perusteellista selvitystä kaupungin asukkaista, arkkitehtuurista, historiasta, lamasta ja kodittomuudesta. Mukana on varsin synkkääkin tarinaa asunnottomista ihmisistä, ketjuilla ja riippulukoilla lukituista tyhjistä taloista ja katolisen kirkon asuntokeinottelusta.

Kävelyretken pääosassa on Porton kaupunki ja vapaaehtoisen maksun suuruuden saa jokainen worst-osallistuja päättää itse omantuntonsa mukaan. Kierros on erittäin informatiivinen ja suositeltava, varsinkin siinä vaiheessa kun Porton suosituimmat maamerkit on jo tullut nähtyä. Kaupungissa on vielä jäljellä vanhoja elokuvateattereitakin. Osa niistä ei ole enää alkuperäisessä käytössään, kuten saamme The Worst Toursin kaupunkikierroksella kuulla. Vuodesta 1923 elokuvia näyttänyt Rivoli sen sijaan on, ja maanantai-iltana on aikaa vielä kahdelle Fantasporto-näytökselle.

Anti-Social (Reg Traviss, 2015)

Edesmenneen laulajatar Amy Winehousen poikaystävänäkin tunnettu britti Reg Traviss ohjasi debyyttinsä Joy Division vuonna 2006. Miehen tuorein työ Anti-Social on energinen rikoselokuva kahdesta veljeksestä, joiden erilaisia polkuja Travissin kirjoittama tarina seuraa. Adrenaliinipitoinen ja kekseliäästi leikattu alkukohtaus esittelee graffititaiteilija Deen (Gregg Sulkin) sekä rajuihin koruryöstöihin erikoistuneen vanhemman veljensä Marcusin (Josh Myers) tekemässä sitä, minkä parhaiten osaavat.

Lyijypitoisiin jengivälienselvittelyihinkin ajautuvan Marcusin ura näyttää kulkevan toisenlaisia latuja kuin taiteilijasieluisen Deen, mutta epäsosiaalisuus on veljeksillä yhteinen nimittäjä. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan röyhkeät ryöstökohtaukset näyttävät samaan aikaan tyylitellyiltä ja autenttisilta, ja erityismaininnan ansaitsee hieno Lontoon kuvaus. Mainiot näyttelijät ja katu-uskottava ääniraita tukevat Travissin komeasti kulkevaa heist-leffaa.

***½-

The Lure - Córki dancingu (Agnieszka Smoczynska, 2015)

80-luvun Varsovassa oli merenneitoja. Tai ainakin puolalaisohjaaja Agnieszka Smoczynskan debyyttiohjauksessa The Lure seikkailee kaksi viehkeää sellaista. Uniikki sekoitus kasvutarinaa, kauhua, musikaalia, komediaa ja draamaa kertoo kahden kalapyrstöisen nereidin ajautumisesta yökerhoon strippareiksi ja taustalaulajattariksi kommunistisen ajan Puolassa! Robert Boleston käsikirjoitus pohjaa tämän ystävien omakohtaisiin kokemuksiin Varsovan baarielämästä ja myös ohjaaja Smoczynskan äidillä on tietotaitoa yökerhon pyörittämisestä samaisella ajanjaksolla. Merenneidot tulevat kuvaan mukaan oivallisen symboliikan myötä.

Aikansa diskomusalla silattu The Lure on rietas, moderni, hauska, paikoitellen verinen ja traaginenkin, mutta koko kestonsa ajan erittäin viettelevä. Kun elokuva alkaa Donna Summerin tunnetuksi tekemällä Giorgio Moroder -klassikolla "I Feel Love" ovat asiat jo lähtökohtaisesti kunnossa. The Lure keräsikin Fantasportosta jättipotin; se voitti parhaan elokuvan palkinnon sekä pystit parhaasta ohjauksesta ja erikoistehosteista. En olisi pahakseni pistänyt tunnustusta myöskään somalle merenneitoparivaljakolle Kultainen (Michalina Olszanska) ja Hopea (Marta Mazurek).

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6