Caroline Munro
Nikkatsun arkistoista: osa 2
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Nikkatsun arkistoista - osa 2

Katsaus Roman Porno -genren levitykseen ja löydöksiin

Elitisti jatkaa Nikkatsun Roman Porno -katalogin tutkiskelua artikkelisarjan toisessa osassa, jossa huomio siirretään elokuvien levitykseen. Mukana on myös lajityypin monimuotoisuutta havainnollistava otos elokuva-arvosteluja. Genreä rehellisesti edustavien seksielokuvien sijaan tarkastelun kohteena ovat lajityypille epätavanomaiset elokuvat. Pelkästä paljaasta pinnasta kiinnostuneiden onkin syytä kohdistaa huomionsa muualle.

Roman Porno -elokuvat valkokankailla

Roman Porno -elokuvat ovat nauttineet kautta aikojen varsin huomattavaa valtavirran suosiota niin katsojien kuin kriitikoiden parissa. Lajityypin poikkeuksellinen asema pink-elokuvan historiassa on usein nähty tasokkaiden tuotantoarvojen ja ohjaajille suodun taiteellisen vapauden seurauksena. Samalla on kuitenkin unohdettu eräs merkittävä seikka: elokuvien levitys. Siinä missä pienten firmojen pink-elokuvia esitettiin ainoastaan nihkeissä pornoteattereissa, oli Nikkatsulla oma maanlaajuinen teatteriketju, joka periytyi studion valtavirtavuosilta. Yli 60 teatterin laajuinen verkosto tarjosi Roman Porno -elokuville salit, jonne myös kunniallisempi kansa uskalsi ainakin toisinaan astua. Samaa ei voinut sanoa lajityypin perinteisemmistä näyttämöistä, jonne varsinkaan naisilla ei ollut asiaa. Arvokkaat esitysareenat heijastuivat lajityypin imagossa ja elokuvien tunnettavuudessa.

Nikkatsun vanhoja elokuvia esitetään yhä tänä päivänä japanilaisilla kankailla, mutta näyttämöt ovat muuttuneet sitten lajityypin kukoistusvuosien. Nykyään Roman Porno -elokuvia voi nähdä muun muassa arthouse-teatterien ja elokuva-arkistojen ohjelmistoissa. Esimerkiksi Tokiossa on järjestetetty vuosina 2014-2016 kattavat retrospektiivit ainakin Chusei Sonelle, Tatsumi Kumashirolle, Masaru Konumalle, Noboru Tanakalle, Akita Katolle ja näyttelijä Meika Serille, minkä lisäksi yksittäisiä elokuvia nähdään Roman Pornoon suoranaisesti liittymättömien esityssarjojen osina.

Huomattavasti likaisemman kokemuksen voi saavuttaa uskaltautumalla aitoon pink-teatteriin. Nämä yhä harvinaisemmiksi käyvät menneen aikakauden jäänteet ovat nykyään jo aitoja kulttuurikohteita, jotka esittävät elokuvia vanhoilta 35-millimetrisiltä printeiltä. Joissain teattereissa ei edes ole digitaalista esitystekniikkaa, eikä ohjelmistossa nähdä lainkaan uutuuksia.

Aidot pink-teatterit tulevat luultavasti katoamaan Japanista kokonaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Niiden asiakaskunta koostuu pääasiassa vanhoista miehistä, jotka nuorisosta poiketen eivät ole löytäneet tietään internetin tarjoaman aikuisviihteen pariin. Nämä kanta-asiakkaat käyvät teatterissa katsomassa niitä samoja elokuvia, joita esitettiin jo heidän nuoruudessaan. Toki salista löytyy myös aina satunnainen elokuvaharrastaja tai kesän kuumuutta teatteriin paennut bisnesmies, mutta heidän rahoillaan ei toimintaa kustanneta. Vakioasiakkaiden siirtyessä haudan lepoon on sama kohtalo odotettavissa pian myös pink-teattereille.

Roman Pornon viimeinen linnake: Shimbashi Roman Gekijo

Vuosikymmenten ajan yksi Japanin parhaista paikoista pink-elokuvien katseluun oli Tokion Shimbashi Bunka. Vuonna 1957 perustettu teatteri saapui tiensä päähän tämän artikkelin kirjoittamisen aikana, minkä johdosta teatteriesittely on muuttunut muistopuheeksi. Shimbashi Bunkan viimeiset näytökset järjestettiin 31.8.2014. Uutinen teatterin sulkemisesta oli erityisen harmillinen siksi, ettei syynä ollut liiketoiminnan kannattamattomuus, vaan vanhan rakennuksen puutteellinen maanjäristysturvallisuus. Elitisti oli paikalla kokemassa teatterin viimeiset juhlalliset henkäykset.

Shimbashin kaupunginosassa sijainnut Shimbashi Bunka oli kaksisalinen teatteri. Rakennuksen vasemmalla puolella oli vanhoja valtavirtaelokuvia kaksoisnäytöksinä esittänyt perusteatteri, jonka ohjelmistossa nähtiin kaikkea mahdollista 90-luvun Steven Seagal -rymistelyistä vanhoihin spagettiwesterneihin. Rakennuksen oikealla puolella sijaitsi tyystin toisenlaisen profiilin omannut Roman Gekijo eli Romance Theater -sali, joka esitti pink-elokuvia aamusta iltaan kolmoisnäytöksinä. Näiden salien välistä löytyi molemmille puolille ikkunat omaava lippukoppi, jonka jakomielitautinen työntekijä palveli kummaltakin puolilta sisään lappaavia asiakkaita. Noin yhdeksän euron hintaisella lipulla asiakas kustansi itsensä koko päivän näytöksiin - samat elokuvat pystyi katsomaan vaikka kolmeen kertaan jos puhtia riitti, sillä teatteria ei tyhjennetty näytösten välillä.

Roman Gekijo oli jo itsessään varmasti kaikille vierailijoille ikimuistoinen kokemus. Junaraiteiden alle sijoitettu 81-paikkainen teatteri värähteli muutaman minuutin välein junien kiitäessä pään yläpuolella. Meteliin tottui yllättävän nopeasti, samoin kuin teatterissa leijailleeseen kusenhajuun. Oli vaikea sanoa tuliko haju ensi-sijaisesti itse teatterista, kankaan viereen sijoitetusta vessasta vai katsojista itsestään. Elokuvien aikana salissa saattoi toisinaan havaita epämääräistä käsien liikehdintää seksikohtausten aikana - sekä kohtausten päätteeksi vessaan kiiruhtavia eläkeikäisiä miehiä. Naisia salissa nähtiin harvakseltaan. Esimerkiksi Assault! Jack the Ripperin (1976) esityksessä joulukuussa 2013 oli vain yksi kauniimman sukupuolen edustaja, ja hänkin nukahti elokuvan aikana käsi kasvojensa peittona.

Pienet välikohtaukset kuuluivat Roman Gekijon arkeen. Seksikohtauksien aikana yleisön tarkkaavaisuus oli taattu, mutta pidemmän kuivan jakson aikana osalla katsojista oli tapana vajota horrokseen tai poistua salista äkäisesti mutisten. Kesken elokuvan pimeään saliin saapuneet eläkeikäiset katsojat sekä lukuisat vessatauot aiheuttivat myös toisinaan tilannekomiikkaa. Ei ollut tavatonta, että vessaan paennut katsoja menetti istuimensa sillä välin saliin saapuneelle toiselle miehelle, joka puolestaan laski laukkunsa samalle penkille, jossa edellisen miehen laukku yhä lepäsi. Pimeyden sekä iän heikentämien hoksottimien johdosta yhteenotto oli taattu vessareissulaisen palatessa etsimään omaisuuttaan ja uuden kaverin luullessa häntä laukkuvarkaaksi.

Roman Gekijo oli erityisen palkitseva teatteri laatutietoiselle katsojalle. Teatterin ohjelmisto oli suunniteltu elokuvaharrastajan asiantuntemuksella ja aidolla rakkaudella. Tämä piti paikkansa etenkin Roman Porno -elokuvien osalta, joita esitettiin kolmoisnäytöksinä keskimäärin kolmen viikon välein. Monien muiden pink-teattereiden suosimien pitkäveteisten seksielokuvien sijaan Roman Gekijossa nähtiin Yasuharu Haseben, Tatsumi Kumashiron, Noboru Tanakan ja Kichitaro Negishin kaltaisten huippuohjaajien töitä. Hyvinä esimerkkeinä tarjolla olleista kokemuksista käyvät jouluviikolla 2013 esitetty kolmoisnäytös Trap of Lust (1973), Love Doll Report: An Adult Toy (1975) ja Assault! Jack the Ripper (1976) sekä keväällä 2014 nähty Yuya Uchida -setti Female Delinquent: A Docu-Drama (1977), Path of the Beast (1980) ja Rolling on the Road (1981).

Viimeisinä kuukausinaan Roman Gekijo ainoastaan lisäsi laatupainotustaan. Tämä näkyi myös yhä useamman nuoren aikuisen saapumisena teatteriin. Uutena ominaisuutena Roman Porno -näytöksiin lisättiin kahdeksan valkoisella kankaalla merkittyä naisten paikkaa, jonne hameväki saattoi istuutua ilman pelkoa viereen tunkevasta ja puutteessa elävästä vaarista. Tilanne tosin johti siihen, että lähes jokaisessa näytöksessä vähintään yksi iäkkäämpi herrasmies istuutui vahingossa naisten paikalle, jolloin ninjamaisilla reflekseillä varustettu henkilökunta syöksyi saliin ja siirsi vaarin oikealle paikalle. Seurauksena oli yleensä epämääräistä "ai sellaisiakin paikkoja on nykyään" -mutinaa toisaalle talutettavan asiakkaan toimesta.

Viimeinen hurraa-huuto Shimbashi Bunkalle!

Shimbashi Bunka ja Roman Gekijo saapuivat tiensä päähän elokuun lopulla 2014. Valtavirtasalin jäähyväisohjelmistona nähtiin "Crazy Drive In Final Summer" -kaksoisnäytös Taxi Driver (1976) ja Death Proof (2007), jota esitettiin peräti 10 päivän ajan tupaten täydelle salille. Roman Gekijossa kolmelle viimeiselle päivälle oli laadittu päiväkohtainen ohjelmisto, jossa nähtiin Nikkatsun merkittävimpien Roman Porno -ohjaajien töitä erilaisten teemojen varjossa.

Perjantai Lauantai Sunnuntai
Love Hunter (Seiichiro Yamaguchi, 1972)

Secret Honeymoon: Rape Train (Yasuharu Hasebe, 1977)

Secret Chronicle: Prostitution Market (Chusei Sone, 1972)

Lovers are Wet (Tatsumi Kumashiro, 1973)

Rape and Death of a Housewife (Noboru Tanaka, 1978)

Secret Chronicle: Prostitute Torture Hell (Noboru Tanaka, 1973)

Wandering Lovers: Dizziness (Masaru Konuma, 1978) Rape Ceremony (Kichitaro Negishi, 1980) Secret Chronicle: She Beast Market (Noboru Tanaka, 1974)


Kuvia Shimbashi Bunkan valtavirtasalin sisältä ja edustalta. Roman Gekijo -puolella tunnelmat olivat hyvin samankaltaiset ja yleisöä vielä runsaslukuisemmin.

Tunnelma oli Shimbashissa viimeisenä viikonloppuna huikea. Ihmiset saapuivat suurin joukoin jättämään hyvästit teatterille. Roman Gekijo pyöri jatkuvalla ylikapasiteetilla, jonka johdosta jopa 30 ihmistä seurasi elokuvia seisoen salin perällä. Naisille varatut kahdeksan penkkiä täyttyivät nekin nopeasti salissa ollessa parhaimmillaan 17 naiskatsojaa, minkä täytyy olla pink-teatterien maailmanennätys. Heistä suurin osa joutui etsimään istumapaikkansa vaaravyöhykkeeltä, joskin näytösten yleisö koostui voittopuolisesti harmittomista kulttuuriharrastajista aitojen sadetakkisetien sijaan. Elitistin viereen istahtaneet nuoret miehet näyttivät hekin aivan normaaleilta ihmisiltä.

Muutaman päivän pyöriminen teatterin edustalla paljasti myös, että moni katsoja kävi molemmissa saleissa. Valtavirtapuolella tunnelma oli yhtä hieno Taxi Driverin vetäessä selvästi enemmän väkeä kuin salissa oli penkkejä, ja tavallisesti hiljaisten japanilaiskatsojien intoutuessa aplodeihin Death Proofin loppukahinoissa. Näytösten jälkeen ihmiset ottivat itsestään valokuvia teatterin molempien salien edustoilla. Tunnelman kruunasi teatterikadun toiselta puolelta kantautunut diskomusiikki ja neonvalojen tykitys, joka sai koko kadun välkehtimään. Shimbashi onkin pahamaineista aikuisten viihdealuetta. Teatteria vastapäätä sijaitsi vähintään epäilyttävältä vaikuttanut Shimbashi Girl's High School, joka ei nimestään huolimatta liene minkään sortin oppilaitos. Kadulla olleen kyltin mukaan sisäänpääsy olisi kustantanut 70€ tunnilta.

Tokio menetti Shibashi Bunkan ja Roman Gekijon myötä kirjaimellisesti palan kulttuuriaan (bunka tarkoittaa kulttuuria). Nikkatsun elokuvia esitetään Tokiossa yhä muutamissa pink-teattereissa, mutta niiden ohjelmisto ei ole kovinkaan laadukasta, eikä Roman Pornoja nähdä omina kolmoisnäytöksinään. Onkin selvää, että nämä teatterit kohdistavat ohjelmistonsa pink-elokuvien perinteisemmälle katsojakunnalle aitojen elokuvaharrastajien sijaan. Taiteellisesti korkea-arvoisista Roman Porno -elokuvista kiinnostuneiden onkin suositeltavampaa pitää Laputa Asagayan ja Cinema Veran kaltaisten retrospektiiviteattereiden ohjelmistoja silmällä.

Elokuvakattaus

Elitisti on valikoinut Roman Porno -genrestä jälleen kahdeksan mielenkiintoista elokuvaa tarkemman tutkailun alle. Elokuvilla ei ole varsinaista yhdistävää tekijää, vaan ne edustavat genren lukuisia erilaisia alalajeja. Mukana on muun muassa Nikkatsun vanhoista toimintaelokuvista ammentava Sex Rider: Wet Highway (1971), huikea nuorisokuvaus Female Delinquent: A Docu-Drama (1977), ranskalaiseen dekkariromaaniin pohjaava Erotic Liaisons (1978) ja mukaansatempaava rakkaustarina Wandering Lovers: Dizziness (1978). Artikkelin harhaanjohtavimman nimen palkinto menee Kichitaro Negishin terävälle sukupolvikuvaukselle Rape Ceremony (1980), joka kuuluu lajityypin kaikkien aikojen parhaisiin elokuviin. Katsauksen täydentävät ainutlaatuinen "pink-giallo" Zoom In: Sex Apartments (1980), lumisissa talvimaisemissa kuvattu melankolinen draama Woman's Trail: Wet Path (1980) sekä Japania moottoripyörällä taittavasta pariskunnasta kertova tie-elokuva Jealousy Game (1982).


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10