Caroline Munro
Yubari International Fantastic Film Festival 2017
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Colonel Panics (Cho Jinseok, 2016)

Yubarin ehdottomasti kovimmasta tykistä vastasi japanilais-australialaisena yhteistuotantona valmistunut Colonel Panics. Graafista seksiä ja väkivaltaa kaihtamaton kyberpunk-uutuus ei ainoastaan näytä ja kuulosta pirun hyvältä, vaan vetää myös aivonystyrät solmulle kunnianhimoisella ja poliittisesti latautuneella käsikirjoituksellaan. Elokuvaa on turha kuvitella sulattavansa yhdellä katselulla.

Tulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa ohjelmoija (Yusuke Miyawaki) palkataan koeajamaan keskeneräinen virtuaalitodellisuussimulaattori, jonka nelostasolla leviää jonkinlainen tietokonevirus. Peli istuttaa pelaajansa menneisyydessä elävän toimistorotan saappaisiin. Hahmo vaikuttaa alkaneen kehittää omia aikojaan imperialistisia ja naisvihamielisiä ajatusmalleja, joita hän purkaa muun muassa nöyrtymään palkatun prostituoidun (aikuisviihdetähti Tia) kanssa

Colonel Panics ei päästä yleisöään helpolla. Kahdessa aikatasossa etenevä elokuva laittaa katsojan heti aluksi pohtimaan kuinka sen maailmat liittyvät toisiinsa. Sekavalla leikkauksella toden ja fiktion sekoittavista elokuvista poiketen Colonel Panics tähtää heti syvemmälle tasolle ja kysyy mikä on todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden suhde, ja kumpi vaikuttaa enemmän kumpaan? Colonel Panicsissä virtuaalitodellisuus näyttäytyy todenmukaisempana kuin futuristinen nykyhetki, jossa on vaikea sanoa ketkä elokuvan hahmoista ovat ihmisiä.

Colonel Panicsin ohjaaja Cho Jinseok on Korean ja Australian kaksoiskansalainen. Korealais-japanilaiset jännitteet pukkaavat elokuvassa herkullisesti pinnalle virtuaalitodellisuuden alkaessa oireilla tunnistettavan äärioikeistolaisesti. Lohtunaiset ja keisarinpalvonnan kattava historian pikakertaus on kohdallaan ennen elokuvan katsomista. Kokonaisuus on omistettu Nagisa Oshimalle - eittämättä ensimmäinen kerta kun japanilaisen poliittisen elokuvan mestarille tehdään kunniaa kyberpunkin muodossa.



Pienellä rahalla tehty elokuva ei kärsi juuri lainkaan budjettiongelmista, eikä ohjauksessa ole havaittavissa ensikertalaisen hapuilua muuten kuin parin liian pitkäksi venähtävän tunnelmointikohtauksen osalta. Kameran takaa löytyy tuttuja nimiä kuten veripaltut lavastanut Yoshihiro Nishimura; edessä taas silmään pistää kaksoisroolissa nähtävä, eksoottisen näköinen ja usein ilman rihman kiertämää viihtyvä Tia.

Sivuhuomiona mainittakoon, että Colonel Panicsin japaninkielinen nimi on käyttöjärjestelmän ytimen kaatumiseen viittaava Kernel Panic. Haetaanko englanninkielisellä nimellä samaa tarkoitusta tai viitataanko sillä everstin paniikkiin, jää hieman epäselväksi sillä molemmat ovat mahdollisia elokuvan kontekstissa.

****-

Strange Days (Yasushi Koshizaka, 2017)

Festivaalin hykerryttävin elokuva oli Kathryn Bigelown tieteisjännärin (1995) kanssa nimen jakava Strange Days. Katsomoon välittyvät vibraatiot eivät tosin liittyneet niinkään elokuvan laatuun kuin siihen, että velikulta ohjelmistovastaava Tokitoshi Shiota oli ujuttanut kilpasarjaan umpisovinistisen pornoelokuvan. No, ainakin melkein.

Pseudodokumenttina alkavassa mutta tehokeinonsa pian unohtavassa elokuvassa nuori nainen (Fukae Yonehara) hakeutuu näyttelijöille suunnattuun erikoiseen työpajaan. Kahden limanuljaskan pyörittämässä ohjelmassa asiakkaat alistetaan seksiorjiksi, sillä kuinka muutenkaan näyttelijä osaisi esittää vaikkapa raiskauksen uhria? Asiakkaat viettävät koulutuksessa muutamasta päivästä pariin kuukauteen ja poistuvat sitten ikionnellisina tavoittelemaan uutta menestystä urallaan.

Strange Days on videomarkkinoille nuhjuisia eksploitaatioelokuvia toisensa perään lykänneen ohjaaja Yasushi Koshizakan ensimmäinen itsenäinen tuotanto 19 vuoteen. Koshizaka rahoitti elokuvan ja vastasi itse ohjauksesta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Aiemmin ohjaaja on urakoinut tilaustyönä valtavat määrät kidnapatuista naisista kertovien Days- ja Missing- eksploitaatioelokuvasarjojen osia.

Ohjaajan taustan ja elokuvan tuotantokoukerot huomioiden Strange Daysissä olisi ollut aineksia elokuva-alan hyväksikäyttöä ruotivaan kumartelemattomaan satiiriin. Nämä toiveet saa kuitenkin haudata hyvin nopeasti kun elokuva heittää kankaalle noin vartin pituisen äärieksplisiittisen kolmen kimppa -kohtauksen, jota lähemmäksi pornoa on vaikea päästä näyttämättä sukupuolielimiä. Kyseessä on vain yksi elokuvan lukuisista pitkistä seksikohtauksista, jotka vievät huomattavan osan sen käsittämättömästä 115 minuutin kestosta. Mikäli elokuvassa todella on yhteiskunnallista kommentaaria, on se niin syvälle halvan eksploitaation, misogynismin ja surkean näyttelemisen alle uponnutta, ettei vaiva maksa palkkaa.

*----

Beethoven Medley (Lim Cheol-Min, 2017)

Aloituskohtauksessa esitellyn idean unohtaminen elokuvan mittaan vaikutti olevan jonkinlainen teema Yubarin tämänvuotisessa ohjelmistossa. Korealainen draamakomedia Beethoven Medley herättää ensimetreillään mielenkiintoa päähahmokaksikolla, jotka ovat naapurien seksisessioita salakuunteleva ja sen pohjalta musiikkia luova säveltäjä sekä seinän takana asuva taksikuski, joka on hakeutunut alalle seksikkäiden naisasiakkaiden takia. Miesten arki menee sekaisin säveltäjän saadessa vasten tahtoaan nuoren naisen oppilaaksensa. Kuinka seksin inspiroima sävellystaide tai taksin viehättävät asiakkaat liittyvät tähän? Eivät mitenkään. Alun teemaan palataan vasta viimeisen vartin aikana, jolloin tarinaan ilmaantuukin ensimmäistä kertaa hieman imua.

Beethoven Medley tuntuu lyhytelokuvalta, johon on toimivien aloitus- ja lopetuskohtausten väliin kirjoitettu 70 minuutin edestä rasittavaa, perusideaan huonosti istuvaa draamaa ja komediakohellusta. Voi vain ihmetellä mitä tekijöiden päässä on liikkunut. Yhtä suuri ihmetyksen aihe on elokuvan voittama festivaalin kakkospalkinto eli tuomariston erityispokaali. Pikemminkin elokuva olisi ansainnut potkun perseeseensä festivaalin typerryttävimmästä pallon pudotuksesta. Beethoven Medley on kaiken lisäksi halvan näköinen, amatöörimäisesti näytelty ja karmealla musiikilla kuorrutettu. Alun ja lopun ohella sen ainoa saavutus on läpi elokuvan käytetty naseva loukkaus: taksikuski nimittää sisätiloissa viihtyvää säveltäjää aaveeksi.

*½---

Sivu:

1 2 3 4 5