Caroline Munro
Uuno Bond osa III - Vietnam, Kuinka elokuvien vihreä baretti valloitti Suomen
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6


Törnin jättämä perintö elokuviin

And it's one, two, three, What are we fighting for? Don't ask me, I don't give a damn, Next stop is Vietnam,
- lauloi Country Joe and the Fish loppuvuonna 1967.

Ennen suomalaisturistien Pattayan valloitusta sota myllersi täydellä voimalla vajaan vuosikymmenen luoden lukemattomia tarinoita uskomattomista ihmiskohtaloista. Yhdessä niistä näytteli pääosaa aikoinaan toisen maailmansodan aikaisista toimistaan maanpetturuudesta syytetty ja siksi Suomesta Yhdysvaltojen paennut Lauri Törni. Tämä Yhdysvaltojen kansalaisuuden ottanut ammattisotilas kasvoi sittemmin tuntemattomuudesta yhdeksi Vietnamin sodan sankareista, vaikka menehtyikin jo 60-luvun puolivälissä ennen sodan kiivainta vaihetta.

Vietnamin sotaan ja sittemmin maailmanpolitiikkaan linkittynyt vihreiden barettien legenda sotasankaruudesta kehittyi toki halki sodan, mutta helpointa lienee palata vuoteen 1964. Tällöin juuri Törni kävi kenties merkittävimmän taistelunsa Tinh Biênissä. Tuntemattomuuteen vajonnut entinen suomalaissotilas (jota esim. vuosina 1957 - 1986 ilmestynyt Kansa Taisteli -lehti ei juuri käsitellyt) olisi jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi historiaan ilman tätä yhteenottoa, joka harppasi sotilaspiireistä populaarikulttuuriin, kun kirjailija Robin Mooren kirjoitti taistelusta (osittain fiktiivisen) menestysromaanin The Green Berets (1965). Myöhemmin vuonna 1968 valmistui tähän kirjaan perustuva John Waynen tähdittämä elokuva, joka lanseerattiin kesällä 1968 isolla ensi-illalla kansakunnan moraalia syvästi haavoittaneen Tet-hyökkäyksen jälkimainingeissa. Triviana mainittakoon kotirintaman mielikuvia vääristänyt elokuva Yank in Vietnam (1964), jota kuvattiin sodan amerikkalaisvaiheen alkupuolella Etelä-Vietnamissa. Sitä tehtiin samoihin aikoihin kun Törni aloitti ensimmäisen pestinsä maassa 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Elokuvaa katsoville Vietnam näyttäytyi kuin lomana, tai seikkailuna, kun taas Törnin kaltaisille sotilaille henkiinjäämiskamppailuna vastuksen osoittautuessa aina vain oletettua kovemmaksi. Myöhemmin The Green Beretsin saapuessa elokuvateattereihin tulvi kotienkin olohuoneisiin uutislähetyksiä tapetuista sotilaista ja siviileistä.

Kriittisen Vietnam-elokuvan kehityskaari

War, huh, yeah, What is it good for, Absolutely nothing,
- lauloi Edwin Starr, kevät 1970

Sodan kiihdyttyä 60-luvun loppuun tultaessa siviilejä sekä sotilaita murskaavaksi verilöylyksi itsekriittinen amerikkalainen sotaelokuva etsi uriaan. Alkujaan se myötäili hyvinkin suorasukaisesti ajan sotaa vastustavaa ilmapiiriä, ja toisinaan jopa sodan suuntaa. Yhdysvaltojen laajentaessa pommituksiaan esimerkiksi Kamputseaan tuhotakseen Vietkongin jakelureittejä myötäili eksploitaatioelokuva historian kulkua tuomalla etelävaltioiden drive-in -teattereihin sodan ja fiktion sekamelskan, Häviäjät (Losers, 1970). Siinä Kamputseaan saapuu moottoripyörillä joukko ex-sotilaita pelastamaan diplomaattia. Myöhemmin näistä yksittäisistä varhaisista Vietnam-elokuvista tuli kuin kivijalkoja amerikkalaissotilaiden antaman uhrauksen uudelleen määrittelemiselle. Muodostui myös oma "veteraani kostaa" -eksploitaatiogenre, joka toisinaan lipsui Oddon (1967) ja The Ravagerin (1970) ohella pornonkin puolelle (Forced Entry, 1973).

Aina elokuvan ei tarvinnut edes olla suoraan sidoksissa Vietnamiin. Esimerkiksi oman aikansa mittapuilla erittäin raju ja tositapahtumiin perustuva Soldier Blue (1970) rinnastettiin välittömästi My Lain -verilöylyyn, vaikka käsittelikin intiaanisotien aikaisia sotarikoksia. Syntyi myös monia välillisiä teoksia, kuten Moottoripyöräcowboy (Electra Glide in Blue, 1973) ja Taksikuski (Taxi Driver, 1976), joissa sodan vaikutuksen näkee vain taustalla pieninä viitteinä. Suoraan sotaan pureutuva Vietnam-elokuva oli kuitenkin se, joka eniten muutti sodan mielikuvia.

Konservatiivisempia tahoja edustava Welcome Home, Soldier Boys (1971) oli yksi varhaisimmista vakavammista Vietnam-elokuvista, saaden ensi-iltansa Texasissa joulukuussa 1971. Siinä joukko vihreitä baretteja saapuu takaisin Yhdysvaltoihin, jossa heidän maineensa on tuhottu. Nämä veteraanit matkaavat halki maansa kohdaten vain vihaa. Lopulta heidän patoumansa laukeavat väkivaltana ympäristöön. Sivuhuomiona mainittakoon, että samoihin aikoihin kanadalainen David Morrell sai valmiiksi romaaninsa First Blood (1972). Tällä teoksella tuli olemaan oma merkittävä välillinen vaikutuksensa historiaan samankaltaisella tarinalla.

Häviäjien tyylisen vietsploitaation nousua jatkoi kanadalainen Dead of Night (1974), jossa muuan sotilas kuolee Vietnamissa palatakseen takaisin elävänä kuolleena. Yhäti pienimuotoinen My Friends Need Killing (1976) jatkoi traumatisoitumisen käsittelyä, tällä kertaa kuvaten häiriintynyttä veteraania, joka alkaa tappaa entisiä palvelustovereitaan. Suuremmalla budjetilla tuotettu Heroes (1977) puolestaan käyttää hyväkseen traumaperäistä stressihäiriötä. Kokonaisvaltaisemmin sodan vaikutuksiin pureutui The Boys in Company C (1978). Siinä koulutetaan joukko nuoria miehiä sotaan, jonka jälkeen heidän annetaan kokea sodan kauhea todellisuus.

Suuret Vietnam-elokuvat löytävät Suomen

Kolme vuotta Saigonin kukistumisen ja sodan (epä)virallisen loppumisen jälkeen amerikkalainen populaarikulttuuri saavutti yhden lakipisteistään, kun valkokankaille saapui yksi ensimmäisistä suurista Vietnam-elokuvista, Michael Ciminon spektaakkelimainen Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978). Se sisälsi kohtauksia sodasta brutaaleine (mutta todenmukaisine) kuvauksineen Vietkongin vankileiristä, kuin tiivistäen kypsymässä olevan sanoman: amerikkalaiset sotilaat eivät olleet vain raakalaisia, vaan myös itse kokeneet helvetin.

My Lain verilöylyn yhä eläessä muistoissa, sotilaat alkoivat elokuvissa näyttäytyä hallintonsa pettäminä yksilöinä. Keskittyminen sodan käsittelyssä siirtyi näin syyllisyydestä selviytymiseen, elokuvien tarjoaman laajemman rinnastuksen löytyessä amerikkalaisen identiteetin eheyttämisestä. Sodan vahvat todelliset mielikuvat (ylemmässä kuvassa kalifornialainen komentajakapteeni sota-ajan tositoimissa Rambomaisen intiaanijousipyssyn kanssa) yhdistyivät yksityiskohtina fiktioon. Kriittisemmän Vietnam-elokuvan lakipiste nähtiinkin aivan vuosikymmenen lopulla, kun valkokankaille saapui Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. (1979, alempi kuva). Meillä Suomessa Kauriinmetsästäjä sekä Ilmestyskirja. Nyt. keräsivät kumpikin vajaat 400 000 katsojaa pärjäten hyvin kamppailussa maamme suosituimman elokuvan tittelistä. Voiton vei silti luonnollisesti Spede Pasanen. Vietnamin sota oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ohitse. Oikeastaan se vasta alkoi.

Sivu:

1 2 3 4 5 6