Caroline Munro
Uuno Bond osa III - Vietnam, Kuinka elokuvien vihreä baretti valloitti Suomen
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6


Vietnamin sodan hullut vuodet

I'm ten years burning down the road, Nowhere to run ain't got nowhere to go, Born in the U.S.A., I was born in the U.S.A...
...I had a brother at Khe Sahn, Fighting off the Viet Cong, They're still there,
...he's all gone
- lauloi Bruce Springsteen, syksy 1984.

America's future rests... in the message of hope in songs so many young Americans admire: New Jersey's own Bruce Springsteen
- Ronald Reagan, 19.9.1984.

Ronald Reaganin ilmestyminen estradille muutti kaiken, tappoi kylmän sodan, lanseerasi McDonaldsin Tampereelle, sekä aloitti sen mitä populaarikulttuuri oli vihjaillut. Toisen maailmansodan aikaisena propagandasissinä Reagan tiesi jekut, joilla vedota kansan patrioottisiin tunteisiin. Aseetkin maailmanvalloitukseen olivat valmiina: sopivasti työläismäinen (joskin poliittisesti liberaali) Bruce Springsteen, sekä lehdistölle esitetyt väitteet yhä Vietnamin maaperällä olevista amerikkalaisista sotavangeista, ja tietenkin John Wayneä ihaileva muskelisankari, Sylvester Stallone. Jollain tapaa kaikki nämä yhdistyivät suureen suosioon nousseessa toimintaelokuvassa First Blood, jossa nostettiin pinnalle kysymys kansan pettämistä veteraaneista. Jokainen veteraaneista jätti jotakin itsestään Vietnamiin palatessaan takaisin maahan, jossa heitä vihattiin, mutta se ei saanut haitata, sillä he olivat "Born in the U.S.A.". Erityisen tärkeä oli Reaganin väite sotavangeista, sillä se implikoi, ettei sodan päätepistettä oltu vielä saavutettu.

Suomessa, Helsingissä vielä näihin aikoihin jonotettiin busseja Kampissa, mutta kauppakeskuksen sijaan laajalla aukealla ulkona viimassa vailla tuulensuojaa. Mannerheimintien Forumiakaan ei oltu vielä rakennettu. Se sai avajaisensa 80-luvun puolivälissä. Koleaa katukuvaa hallitsivat satunnaiset divarit, levyliikkeet sekä lukuisat pienet elokuvateatterit, ja pian myös videovuokraamot. Näistä kaikista tuli amerikkalaisen maailmanvalloitusretken kivijalkoja. Esimerkiksi Morrellin kirjasta elokuvaksi kypsynyt Taistelija (First Blood, 1982) keräsi Suomessa (ensi-ilta -83) vain vajaat 150 000 katsojaa elokuvateattereissa, mutta oli jo muutaman vuoden päästä kaikkien huulilla. Lisäksi eri lähteiden mukaan vuoden 1982 videovuokraamojen top-listoja hallitsi vigilantekaavaa soveltava The Exterminator (1980), jossa ruuti palaa, kun traumatisoitunut veteraani tekee vastustajistaan kirjaimellisesti jauhelihaa. Ideologisena väitteenä 80-luvun reaganismi esitti sodan antaneen veteraaneille kyvyn ratkoa länsimaiden kansakunnan ongelmat. Taistolaisuuskulttuuri, joka oli levittänyt sanomaansa valtiollisen televisioyhtiön sekä erinäisten opiskelijalehtisten kautta, joutuikin pian toteamaan, että kun käsissä on maitolasia kuvaava Stalker (1979, kuva, 27 000 katsojaa), on taistelu menetetty. Vietnamilaisten itsensä tekemät elokuvat sodan vaikutuksista - joita on lukuisia - saivat näkyvyyttä lähinnä Moskovan elokuvafestivaaleilla.

Törni pahaperse ja Filippiinit - sotaelokuvaa tuutin täydeltä

Yhdysvaltojen kuumentunut elokuvateollisuus sen sijaan löysi ihmisten sydämiin. Se tuotti maailmaan toki yhä myös kriittistä Vietnam-elokuvaa, kuten Oliver Stonen Platoonin (1986) ja Born on the Fourth of Julyn (1989), sekä Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) ja Brian De Palman Sodan arvet (Casualties of War, 1989). Huomattava nousu nähtiin kuitenkin sankarimyyttiä vahvistavan elokuvan määrässä. Hamburger Hill (1987) ei esimerkiksi pelännyt sivaltaa kummallekin poskipuoliskolle ajan uutistoimittaja, sellaisia kuten sodalla rahaa tehnyt Rauli Virtanen. Väite oli, että nämä toimittajat tekivät tienestinsä amerikkalaisen sotilaan verellä. Varsinainen franchise oli kuitenkin Rambo. Rambo - taistelija II:sta tuli muun muassa Uuno Espanjassa ja 007 ja Kuoleman katse -elokuvien jälkeen Suomen viidenneksi katsotuin ensi-ilta. Reaganin luoma myytti vapauttamistaan odottavista amerikkalaisista sotilaista vahvistui tässä Taistelijan jatko-osassa. YLEn lapsille aikoinaan suuntaamasta sadusta "olipa kerran maa ja kansa" kehittyikin väkivaltaa ihannoiva pyssyseikkailu, jossa amerikkalainen sotilas ei ollutkaan enää paha, vaan uhri ja pelastaja.

Maaperä oli pehmeä Törnin legendan kasvulle. Tästä mystisestä sotilaasta oli jo kirjoitettu toki vuonna 1975 henkilöteos, mutta vihdoin Törni alkoi päästä myös viihdelehtien sivuille ja siten suuremman yleisön tietoon. Merkittävin 80-luvun lehdistä lienee Alibi, joka marraskuussa 1986 julkaisi laajan artikkelin kadonneesta Törnistä otsikolla: Lauri Törni elää vankina Vietnamissa - huhu, jolta ei ole katkaistu siipiä. Sen kummempaa juttu ei kuitenkaan sisällä kuin Törnin elämänkaaren ja katoamisen. Itse asiassa Yhdysvalloissa hänelle oli pidetty jo muistotilaisuus. Myytti kadonneesta suomalaissotilaasta sai joka tapauksessa nostetta pinnalla olleesta Vietnamin sodan uudelleenarvioinnista. Oleellisesti artikkelissa mainitaankin, että vihreät baretit ovat Yhdysvaltojen armeijan kovimpia. Liekö kirjoittaja nähnyt Stallonen First Bloodin, jossa kuvaillaan, kuinka vihreät baretit ovat sotasankareita, varsinaisia "bad asseja".

Barettien luoman mielenkiinnon myötä elokuvakoneisto entisestään kuumeni, tosin ei Vietnamissa, vaan Filippiineillä, jossa oli kuvattu jo muun muassa Ilmestyskirja. Nyt. Slapstickiä muistuttava Vietnam-action paidattomine sankareineen upposi nuoriin kuin napalmi silmään. Samalla maailmalle myytiin sivutuotteena ja lähes huomaamatta "Amerikka ensin" -ajatusmallia, kun viidakkoon saapui tai sinne oli unohtunut jos jonkinlaisia veteraaneja (kuten sotasankari nimeltä "Steve" elokuvassa Forgotten Warrior, 1986). Videomarkkinoiden kuumennettua, vastasivat huutoon muun muassa Italiassa Antonio Margheriti elokuvallaan Tornado (The Last Blood, 1983), Vittorio De Romero Tornadon "jatko-osalla" (The Firebird Conspiracy, 1984, jonka VHS-ajan suomijulkaisu on kaiketi yhä harvinaisuus) sekä Bruno Mattei Iskujoukko - Kuoleman Commandoilla (Strike Commando 1-2, 1987-88). Yhdysvaltalloistakin löytyi toki oma b-rambo, Chuck Norris (Missing in Action -sarja), joka lähti konservatiiviseen taistoon rynnäkkökivääri käsissään. Kaliforniassa veteraani kostaa -elokuviaan tehtaili puolestaan David A. Prior (Deadly Prey, 1987). Vietsploitaation kuninkaaksi kruunasi silti itse itsensä Filippiinien oma moguli Cirio H. Santiago (Eye of the Eagle 1-3, 1987-1989), joka tuotti maailmaan kaksin käsin rehtiä miljoonan voltin viidakkosotaa. Oman lukunsa muodosti aasialainen eksploitaatio, joka ei läheskään aina kaivannut edes amerikkalaista sotilasta muuna kuin myyntitäkynä kanteen elokuvien sisältäessä kohelluksenomaista potkimista ja räiskimistä (Jungle Heat, 1985). Kaiken kaikkiaan elokuvia tehtiin pelkästään Filippiineillä lähemmäs sata.

Aasian ja Yhdysvaltojen ohella elokuvien kuvauspaikoiksi kävivät myös muun muassa Englanti, Viimeinen taistelu (How Sleep the Brave, 1982), Zimbabwe, Tuskan tunnit (White Ghost, 1988) sekä Etelä-Afrikka (Platoon Leader, 1988). Vaikka lähes kaikki sivulla mainitut elokuvat tuotiin aina Suomeen saakka, jäi täälläkin jotain näkemättä (mm. Combat Shock, 1984).

Sivu:

1 2 3 4 5 6