Caroline Munro
Fantasporto 2017
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Korealaista vakoojatarinaa periodivinkkelistä, draamaa Filippiineiltä, albanialais-australialaista kauhua, scifiä Espanjasta ja niin edelleen. Fantasportossa nähtiin jälleen laajalla skaalalla tuoretta elokuvaa viidestä eri maanosasta, mistä festivaalin priimusmoottoreille Mario Dorminskylle ja Beatriz Pacheco Pereiralle isot obrigadot. Sisäpiirin tieto kertoi, että festivaalin perustaneella pariskunnalla on joskus tiukkaakin vääntöä elokuvien valinnassa, mikä vaikuttaa pelkästään hyvältä asialta. Puolivillaisella asenteella elokuvia ei siis päästetä Rivolin valkokankaalle. Sen sijaan tämän artikkelin kymmenen elokuvan katsaus Fantasporton tarjontaan on totuttuun tapaan täysin subjektiivisesti koostettu.

The Age of Shadows (Kim Ji-woon, 2016)

Na Hong-jinin kehutun The Wailingin missaaminen Fantasportossa harmittaa. Korealaista elokuvaa edusti festivaaleilla myös Elitistin sivuilla aiemmin arvosteltu Kim Ki-dukin The Net sekä avajaiselokuvana nähty Kim Ji-woonin (I Saw the Devil, 2010) The Age of Shadows. Tyyliniekkana tunnetun ohjaajan 1920-luvulle japanilaisten miehittämään Koreaan sijoittuva sota/vakoojatarina oli kilpailemassa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista helmikuussa ja se on myös ensimmäinen Koreasta tuleva Warner Brothers -tuotanto. Arnold Schwarzenegger -vetoinen The Last Stand (2013) ei osunut maaliin, mutta kyllä ohjaajalla edelleen vaikuttaa olevan kiinnostusta Hollywoodiin. The Age of Shadows on isosti tehtyä viihdettä Korean itsenäisyystaistelusta, jossa moraalisia dilemmoja ilmaantuu sekä valloittajille että korealaiselle vastarintaliikkeelle. Räjähdesatsin salakuljettaminen Shanghaista Souliin sisältää kaksoisagentteja, juonittelua ja siinä sivussa erittäin väkivaltaistakin kuvastoa.

Näyttelijät kuten Gong Yoo ja etenkin kasvoillaan uskomattoman paljon kertova, poliisikomentajan roolissa nähtävä Song Kang-Ho ovat kauttaaltaan erinomaisia ja vievät Kim Ji-woonin klassisen amerikkalaisesti noirahtavan, tyylittelevän ja aavistuksen ylipitkänkin periodielokuvan pitkälle. Maaliin asti sen vie pahuksen intensiivinen junajakso elokuvan keskellä.

***½-

The Evil Within (Andrew Getty, 2017)

Helmikuun viimeisenä sunnuntaina, Oscar-iltana, täyttyi Porton Rivoli-teatteri uteliaista elokuvan ystävistä. Luvassa oli lähes viisitoista vuotta tekeillä olleen The Evil Within -teoksen maailmanensi-ilta. Ohjaaja Andrew Gettyn ensimmäiseksi ja viimeiseksi jääneen elokuvan esitteli paikan päällä sen levityksestä vastaava ranskalainen Bruno Chatelin ja screeniltä toi tervehdyksensä myös yksi elokuvan tuottajista, Michael Luceri. Parisen vuotta sitten kuollut Andrew Getty oli öljypohatta J. Paul Gettyn pojanpoika, jättiomaisuuden perijä ja kauhuelokuvia rakastava cinefiili. Gettyn perheen vaiheista ei värikkäitä piirteitä ja skandaaleja puutu, eikä miljardöörisuvun vesa ollut millään tapaa poikkeus. Elokuvat eivät olleet mielenterveysongelmistakin kärsineen Andrew Gettyn ainoa addiktio. Rankoista painajaisista lapsesta asti kärsinyt Getty oli kehittänyt vuosien myötä riippuvuuden metamfetamiiniin, mikä lopulta johti uran päättymiseen elokuvantekijänä heti alkuunsa. Alaston ja verinen Getty löydettiin kuolleena kotinsa kylpyhuoneesta maaliskuussa 2015. Epäselviin tapahtumiin ei tutkimusten mukaan liittynyt rikosta, mutta Gettyn veren metamfetamiinpitoisuus oli poliisiraporttien mukaan ”huomattava”.

Gettyn käsikirjoittamankin The Evil Within -elokuvan omalaatuista kuvastoa esittelevä traileri herätti kuluvan vuoden alussa mielenkiinnon ja vuonna 2002 alkunsa saaneen ikuisuusprojektin näkeminen kokonaisuudessaan löi ällikällä monellakin tapaa. Vuosien varrella Gettyn omia rahoja miljoonien dollarien edestä niellyttä vangitsevan outoa elokuvaa katsoessa tulee väkisinkin mieleen jonkintasoinen omaelämäkerrallisuus; katsommeko tässä mielen ongelmista kärsineen, metamfetamiiniriippuvaisen ja elokuvia rakastaneen miljonäärin painajaisia?

Frederick Koehler esittää henkisesti jälkeenjäänyttä Dennistä, jolle hänestä huolehtiva isoveli John (Sean Patrick Flanery) antaa lahjaksi ison antiikkipeilin. Se ei osoittaudu erityisen hyväksi ideaksi, sillä kaltoin kohdeltu ja tasapainoton Dennis löytää peilistä oman pahan minänsä, joka ruumiillistuu persoonallisen ulkomuodon omaavan, aina luotettavasti hyytävän Michael Berrymanin (The Hills Have Eyes, 1977) muodossa. Painajaiset ja Dennisin väkivaltaiset teot muovautuvat eksentrisen kiehtovaksi sekamelskaksi, joka aukeaa varsinkin niille, joille hyvän ja huonon elokuvan välinen ero voi joskus olla veteen piirretty viiva.

Gettyn omin käsin, ruutu ruudulta muovaamat erikoistehosteet ovat uniikkeja, toisella hetkellä kökköja ja halvan näköisiä, toisella taas yksinkertaisesti nerokkaita. Tietty amatöörimäisyys ja pitkä, vuosien kuvausaika tuovat omaa sekavaa tunnelmaansa Gettyn visioihin, puhumattakaan siitä, että mies otti ja kuoli ennen kuin sai testamentikseen osoittautuneen The Evil Withinin valmiiksi. Tuottaja Michael Luceri leikkasi elokuvan lopulliseen muotoonsa Gettyn kuoleman jälkeen, ja totesikin elokuvaa esitellessään "Andrew'n vuodattaneen siihen sydänverensä ja halunneen teidän näkevän elokuvansa". Jo syntyessään kulttikamaa olevan The Evil Withinin kantava voima on pääosan Frederick Koehler. Elokuvan alkumetreillä Koehlerin tyyli tehdä Dennisin rooli lähes ärsytti, mutta lopputekstien rullatessa olin varsin myyty näyttelijän heittäytymisestä. Seuraavan viikon lauantaina Fantasporton jury palkitsi Koehlerin parhaan näyttelijän palkinnolla Fantasy-sarjassa. Se ei ole ainoa syy katsoa The Evil Within. Tällaisiin elokuviin ei ihan joka päivä törmää.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6