Caroline Munro
Fantasporto 2018
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Vaikka säiden haltijat olivat hoitaneet Porton leveyksille kiitettävässä määrin vesisadetta tämän kertaisen Fantasporton ajaksi, ja täten pyyteettömästi motivoineet elokuvan ystäviä viettämään aikaa Rivoli-teatterin elokuvanäytöksissä, harmittavan paljon kiinnostavaa kamaa jäi jälleen väliin. Tässä artikkelissa käsitellyt 12 elokuvaa valikoituivat mukaan tuttuun tapaan intuition, sattuman, kuulopuheiden ja silkan viitseliäisyyden perusteella. Fantasporton puolitoistaviikkoinen on tarjonnaltaan niin runsas, että kaikkea ei yksinkertaisesti ehdi nähdä. Pääpaino on uusissa fantasia- ja scifileffoissa ympäri maailmaa, mutta uuden filippiiniläisen draaman kovaa tasoa ei voi taaskaan kuin ihmetellä. Eduardo W. Roy Jr:n Pamilya Ordinaryo (2016) oli viime vuoden festivaalin ehdottomia huippuhetkiä ja tänä vuonna Manilan katujen raadollistakin elämää, iloineen ja suruineen, nähtiin ihan yhtä realistisesti kuvattuna.

Taiwanilaisen elokuvakriitikko/käsikirjoittaja Kelly Yangin tuottamaan Taiwan Black Movies (2005) -dokumenttiin perustuva retrospektiiviin palataan myös vielä taatusti Elitistin sivuilla. Lähes unohduksiin painuneen taiwanilaisen b-filmin historiasta nähtiin edustava otos naiskostajia, ninjoja, seksiä ja väkivaltaa. Sosiaalis-realistisen mustan rikoselokuvan vahva kausi ajoittui Taiwanissa vuosien 1979 ja 1983 välille, poliittisen sorron ja sensuurin aikakauteen. Portossa nähtiin genren avainteokset Never Too Late to Repent (1979), On the Society File of Shanghai (1981), The Lady Avenger (1981), Woman Revenger (1982) sekä The Challenge of the Lady Ninja (1982). Näytökset ikävä kyllä pyörivät Rivoli-tetterin pikkusalissa päällekäin ison salin uutuuselokuvien kanssa, tämän katsauksen painottuessa jälkimmäisiin. Mutta kuten todettua, unohtuneisiin Taiwan-klassikoihin palataan vielä. Tunnustetun ja palkitun taiwanilaisohjaaja Chang Tso-Chin Fantasportossa nähty viiden elokuvan retrospektiivikin jää tässä vain maininnan asteelle.

Marrowbone (Sergio G. Sánchez, 2017)

Kiitellyn Orpokodin (El orfanato, 2007) käsikirjoittaja Sergio G. Sánchez kokeilee siipiään ohjaajana Fantasporton virallisena avajaiselokuvana nähdyssä espanjalaistuotannossa Marrowbone. Englanninkielisenä ja lähinnä brittinäyttelijöin toteutetun elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Yhdysvaltoihin, joten pintapuolisesti sitä ei Espanjaan sido varsinaisesti mikään. Käsikirjoituksenkin tehneen Sánchezin goottisävyillä ja kauhuelementeillä hämmennetystä periodidraamasta on kuitenkin helppo vetää yhtäläisyyksiä Orpokotiin alkaen Marrowbonen lapsihahmoista, selittämättömästä kuolemaa uhkuvasta mysteeristä ja tuottajan pallilla istuneesta J.A. Bayonasta. Juuri Jurassic World: Fallen Kingdom (2018) -elokuvan Hollywoodissa tehnyt Bayona kun sattuu olemaan myös Orpokodin ohjaaja.

Suurimmalta osin vain luonnonvaloa käyttäen kuvattu Marrowbone alkaa neljän sisaruksen saapumisella äitinsä kanssa tämän entiselle kotitilalle amerikkalaisen pikkukaupungin liepeille. Vuosikausia tyhjillään ollut rapistunut kartano on nimeltään Marrowbone ja äiti (Nicola Harrison) vaihtaa tuon tyttönimensä myös lapsilleen, korostaakseen uutta alkua jota perhe on tullut etsimään synkän menneisyyden varjostamasta Englannista. Nokkelimmat voivat päätellä siihen liittyvän perheen isän jollakin tapaa, mutta enempää varsinaisista tapahtumista ei ole syytä etukäteen tietää.

Sánchez tarjoilee onnistuneen värisyttäviä tunnelmia jopa kirkkaassa päivänvalossa, toki olosuhteiden pakosta keskenään kartanoon asumaan jäävien sisarusten hermoja koetellaan perinteisemminkin vanhan talon hämyisiä kolkkia hyödyntämällä. Hyytävimmät hetket kokevat perheen kuopus, viisivuotias Sam (Matthew Stagg) sekä aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär Jane, jota esittää tuoreessa Suspirian (1977) uudelleenfilmatisoinnissakin nähtävä Mia Goth. Sisaruksista vanhin, 20-vuotias Jack (George MacKay) on rapistuvan talon lailla yhteishengeltään murenevan perheen pää. Näyttelijäkaarti on kautta linjan pätevää ja elokuvan visuaalinen ilme lajityypin huomioon ottaen poikkeuksellisen valoisa. Ongelmia tulee loppumetreillä, kun Marrowbone sitoo lankoja menneisyydestä yhteen ja avaa mysteerin verhoa. Syyt ja seuraukset ovat luvattoman helpolla ratkaisulla selitetty, mikä laskee armotta muuten persoonallisen elokuvan pisteitä. Marrowbone nähtiin Fantasporton varsinaisten kilpailusarjojen ulkopuolella

***--

A Comédia Divina (Toni Venturi, 2017)

Rede Globo -korporaatioon kuuluvan Brasilian suurimman elokuvatalo Globo Filmesin tuotantoa Fantasportossa edusti paholaisen kanssa flirttaileva A Comédia Divina. Ohjaaja Toni Venturin ansioluettelosta löytyy etupäässä draamaa ja dokumentteja, mutta Euroopan ensi-iltansa Portossa saaneen A Comédia Divinan tyylilaji on kirjaimellisesti piruileva satiiri. Brasilialaiskirjailija Machado de Assisin (1839-1908) novelliin Paholaisen kirkko (1884) löyhästi perustuva elokuva kertoo itse Saatanan (Murilo Rosa) kyllästymisestä vähäiseen suosioonsa maan päällä ja oman nimikkokirkon perustamisesta maineen palauttamiseksi. Comebackinsa sanansaattajaksi piru valjastaa toimittaja Raquelin (Monica Iozzi) ja pian televisiossa pyöriikin jo oma keskusteluohjelma nimeltä Satan Night Show.

Kaikki tähän asti kielletyt asiat muuttuvat uuden kirkon filosofiassa sallituiksi ja paheet, kuten kateus, hyveiksi jotka palvelevat edistystä. Lihallisuus on kunniassa ja Saatanan tv-ohjelman suosituimmassa osuudessa ihmisiä tuikataan tuleen. A Comédia Divina on mustaa komediaa yhteiskunnan moraalittomuudesta. Sen värit ovat tahallisen övereiksi vedetyt ja kaikesta paistaa tietynlainen muovisuus, tyylikeinoilla korostetaan ihmisten tekopyhyyttä. Mukaan sopii kuin nakutettu valkoisessa taivaallisessa talossa asustava, hieman välinpitämättömän oloinen Jumala, jota esittää tummapintainen, Brasilian arvostetuimpiin näyttelijättäriin kuuluva Zezé Motta. Telenovela- ja saippuasarjamainen toteutus on ihan virkistävää katseltavaa, mutta tietty yliyrittäminen ja väkisin naurattaminen A Comédia Divinaa vaivaa.

**½--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7