Caroline Munro
Fantasporto 2018
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Fantasporto järjestää tapahtuman yhteydessä oheisohjelmaa elokuvantekijävieraille, tuomaristolle, medialle ja esimerkiksi elokuvafestivaalien organisoijille, tarjoten oivallisen tavan luoda kontakteja, sopia haastatteluja ja ylipäänsä tutustua ihmisiin. Esimerkkinä vierailut Vila Nova de Gaian portviinikellareihin, joissa Porton kaupungin kenties kuuluisinta tuotetta kypsytetään vuosikymmeniä tarkoin valvotuissa olosuhteissa tammitynnyreissä. Toisen Fantasporto-viikon aluksi festivaalivieraita vietiinkin tutustumaan maineikkaan, vuonna 1751 perustetun Ferreira-portviinitalon kellareihin kuuntelemaan syväluotaavaa luentoa portviinin valmistuksesta ja historiasta. Ferreiran tarinaan kuuluu olennaisesti taloa 1800-luvulla luotsannut vahva nainen Dona Antónia Adelaide Ferreira (1811-1896), jonka maine on sittemmin kasvanut lähes myyttisiin mittoihin. Vierailun kruunasi tietenkin niin tawny-tyyppisen kuin vaaleankin portviinin maistelusessiot. Elokuvapossen innokkaimpia portviinin santsaajia ei tässä yhteydessä paljasteta, mutta maut ja ominaisuudet tuli muutaman vieraan toimesta analysoitua varsin perusteellisesti.

Replace (Norbert Keil, 2017)

Samaisella viininmaisteluretkellä tuli mahdollisuus jututtaa saksalaisohjaaja Norbert Keiliä, joka sai Replace-debyyttiinsä käsikirjoitusapua yllättävältä taholta; Keilin suureksi vaikuttajakseen nimeämä elokuvantekijä Richard Stanley luki ohjaajan rustaaman käsikirjoituksen, hioi sitä sieltä täältä ja kirjoitti muutamat osiot uudelleen. Lopputulos on omintakeinen noir-sävyinen body horror -elokuva, joka loistaa etenkin visuaalisilla ansioillaan. Keilin ja Stanleyn näkemyksessä Rebecca Forsythen esittämä kaunis nuori nainen Kira huomaa sairastuneensa outoon ihoa ennenaikaisesti vanhentavaan tautiin. Hyviä roolisuorituksia hieman kypsemmällä iällä jatkava entinen scream queen Barbara Crampton on ihotautilääkäri Rafaela Crober, jonka vastaanotolla pyritään löytämään hoitokeino ihon kuoriutumiseen ja Kiran kauneuden rapisemiseen.

Vaivaan löytyy helpotusta ihon siirteillä ja koska eläviä ihmisiä on vaikea tuosta vain suostutella luopumaan omasta nahastaan, ajautuu Kira järeämpiin ja hurmeisempiin konsteihin. Oman twistinsä kuvioon tuo sairauteen liittyvä osittainen muistin menetys. Täytyy myöntää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Keilin näkemys ei avautunut heti elokuvan ensiminuuteilla. Luulin kuvan olevan ajoittain pois fokuksesta teknisten ongelmien takia, kunnes oivalsin kaiken olevan tarkoituksellista ja katselevani pahuksen tyylikkäästi toteutettua ensiohjausta. Replacen kuvasto on utuisen artsya ja Keilin elokuvan muoto onkin vähintään yhtä tärkeätä kuin sinänsä selkeät, mutta lähes transsinomaisesti toteutetut juonikuviot. Iljettävää graafisuuttakin löytyy, mutta harvoin näin tyylikkäästi värifiltteröitynä. Erottamaton osa Replace-kokemusta on Tom Batoyn and Franco Tortoran soundtrack. Äänimaailma on hyvin 80-lukulainen analogisynasoundeineen sekä ambient-henkisine suvantokohtineen ja olennainen tunnelman luomisessa. Ei olisikaan kovin kaukaa haettua verrata Replacea onnistuneeseen, kauhuelementtejä sisältävään pitkään musiikkivideoon.

***½-

Chimera (Maurice Haeems, 2018)

Khimaira viittaa kreikkalaisessa mytologiassa taruolentoon, jolla on leijonan pää, vuohen ruumis ja käärme häntänä. Biologiassa khimaira eli kimeeri taas tarkoittaa organismia, jolla on vähintään kaksi erilaista solukantaa. Chimera taas on intialaissyntyisen ohjaaja/käsikirjoittaja Maurice Haeemsin ajattelemisen aihetta antava tieteiselokuva, joka sai maailmanensi-iltansa Portossa kilpailusarjojen ulkopuolella. Ihmisen ikuisen elämän tavoittelu moraalisten kysymysten kustannuksella sopi oivallisesti Fantasporton tämänvuotiseen etiikkateemaan. Kantasolututkimukseen sekä bioteknologiaan ennen elokuvantekijäuraansa perehtynyt Haeems saakin taustallaan elokuvaansa tietynlaista scifiuskottavuutta.

Tiedemies Peter Quintin (Henry Ian Cusick) kamppailu elintoiminnot lamauttavan perinnöllisen sairauden jäljiltä koomaan vaipuneen vaimonsa ja samaan tautiin sairastuneiden lastensa puolesta vaihtelee päättäväisen ja epätoivoisen välillä. Toivoa antaa Quintin tutkimus erään polttiaislajin parissa; Turritopsis dohrnii -meduusa on ainoa tunnettu kuolematon eläin maailmassa ja sen perimän kopioimiseen ja perheelleen uuden, ikuisen elämän antamiseen Clint kokeillaan pyrkii. Pakkaa sekoittaa tutkimuksen rahoittaja, julma ja tuloksia janoava Masterson (Oscar-ehdokas Kathleen Quinlan), eikä Quint itsekään ole vailla synkkää, moraaliltaan kyseenalaisempaa puolta.

Chimeraa katsoessa kannattaa keskittyä huolella, sillä se ei päästä katsojaansa helpolla. Haeemsin elokuva ei karta solututkimukseen tai biologiaan liittyvää erikoissanastoa, pelaa aikatasoilla sekä vertauskuvilla ja tapahtuu suurilta osin rajatuissa laboratorio-olosuhteissa. Lopussa seisoo kuitenkin kiitos ja Chimera onkin yksi älyllisesti haastavimpia tieteiselokuvia aikoihin. Turritopsis-meduusan ikuinen elämä perustuu sen kykyyn palata tarvittaessa polyyppitasolle, takaisin lapsuuteensa ja siitä jälleen täysikasvuiseksi. Kierto on nykytietämyksen mukaan käytännössä ikuinen. Haeemsin mukaan vastaavanlaisia tutkimuksia tehdään tosielämässä tänäkin päivänä. Käveleekö ihminen täällä joskus hamassa tulevaisuudessa maailman tappiin asti ja onko se tarkoituksenmukaista? En tiedä, kuten en sitäkään kenen käsialaa Chimeran traileri on. Se on harvinaisen epäonnistunut ja valottaa erittäin huonosti itse elokuvaa ja sen sisältöä. Ehkä jopa karkottaa potentiaalisia katsojia.

***½-

Living Among Us (Brian A. Metcalf, 2018)

Found footage -genre ei ehkä olekaan vielä näivettynyt pystyyn, eivätkä vampyyritarinat ole käyneet vanhanaikaisiksi. Euroopan ensi-iltansa Portossa saanut Brian A. Metcalfin Living Among Us nimittäin puhaltaa uutta henkeä molempiin suuntauksiin. Ja vieläpä oikein hauskasti. Metcalfin itsensä käsikirjoittama toinen ohjaustyö jakoi vahvasti mielipiteitä niin Fantasporton tuomariston kuin Rivoli-salin katsojien joukossakin. Ilmoittipa eräs paikallinen elokuvabloggaaja jopa vihanneensa elokuvaa. Mikäpä siinä, maailmaan mahtuu mielipiteitä. Living Among Us leikittelee ajatuksella, että vampyyrejä eläisi keskuudessamme muun kansan joukossa. He maksaisivat asuntolainaa, kävisivät ruokakaupassa ja heillä olisi rakkaushuolia ihan kuten muulla väestölläkin. Metcalf on tuonut vuosia suunnittelemaansa käsikirjoitukseen mukaan realistista pohjaa myös siten, että elokuvan vampyyrien oireet ovat samankaltaisia kuin tosielämän sairaudessa nimeltä porfyria, jota myös vampyyritaudiksi kutsutaan. Oireina esimerkiksi anemia ja yliherkkyys päivänvalolle.

Tätä, melkeinpä tieteellistä näkökulmaa sekoitetaan iloisesti perinteisempiin Dracula-kliseisiin. Vampyyritalolle sensaatiojuttua tekemään lähtevän televisioyhtiön kuvausryhmän kokemuksista kumpuaa sekä mustan hauskaa että yllättävänkin graafista elokuvaa. Pöhköhuumori on kuitenkin minimissään, hengenheimolainen voisi olla John Landisin Ihmissusi Lontoossa (1981). Etenkin vanhan liiton näyttelijäkasvot William Sadler, James Russo ja John Heard tekevät rooleissaan mainiota työtä. Vampyyriperheen patriarkan herkullinen hahmo jäi ikävä kyllä viime vuonna edesmenneen Heardin viimeiseksi.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7