Caroline Munro
Fantasporto 2018
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

The Child Remains (Michael Melski, 2017)

Kanadan Nova Scotiassa toimi odottaville nuorille naisille tarkoitettu turvakoti vuosina 1928-1945. Sitä pyöritti Youngin pariskunta, joka kehitti äitiyskotitoiminnasta tuottoisan adoptiobisneksen sekä jotain vielä karmaisevampaa. Naimattomuuteen, ihonväriin tai muihin soveliaisuussyihin sen ajan kriteereillä vedoten lapsen haluttiin syntyvän syrjäisen turvakodin hiljaisuudessa. Jos syntynyt lapsi oli väärän värinen, sairas tai muuten adoptioon soveltumaton, William ja Lila Young hoitivat vastasyntyneen pois päiviltä. Lapset haudattiin läheiseen metsään pienissä elintarvikeliikkeestä peräisin olevissa puulaatikoissa. Aikoinaan kuohuttanut tapaus tunnetaankin nimellä "Butterbox Babies". Kanadalaisohjaaja/käsikirjoittaja Michael Melski on käyttänyt monivuotista murhenäytelmää löyhästi The Child Remains -kauhuelokuvansa pohjana. "Perustuu tositapahtumiin" -teksti ei vilahda alkutekstien aikana siis aivan turhaan.

Idylliseen maalaiskartanoon muutaman päivän lepoloman buukanneella pariskunnalla (Suzanne Clément ja Allan Hawco) ei ole saapuessaan aavistustakaan talon historiasta äitiyskotina, kunnes roolistaan kaiken irti mehustelevan Shelley Thompsonin (The Labyrinth, 1986) esittämä majatalon emäntä Raelle ja Liamille asiaa valottaa. Miljöötä ja kartanon historiaa ajatellen sattuu Rae olemaan sopivasti raskaana ja aiheesta lypsetäänkin kaikki olennainen irti. Vaikka Melski on taitava ohjaaja, on The Child Remainsin ensimmäinen tunti ja risat varsin perinteistä haunted house -kauhua narisevine nurkkineen ja itsestään sulkeutuvine ovineen. Ja laitetaan siihen päälle vielä muutama pelottavan näköinen nukke.

Tulevan äitiytensä ohella Rae on traumaperäisestä stressistä kärsivä rikostoimittaja. Mielenkiintoisempi ja kajahtaneempi aspekti mukaan saadaan, kun Rae järkeilee myös talon, entisen turvakodin, kärsivän samaisesta vaivasta. Raen pakkomielle vie tämän sekä hulluuden partaalle että alituisiin riitoihin miehensä Liamin kanssa ja pääosan pariskunnasta on muutenkin elokuvan edetessä mahdoton pitää tai välittää. Onko se ollut ohjaaja/käsikirjoittaja Melskin tarkoitus, vaikea sanoa, lopputulos on sama. Neuvoisin kuitenkin jatkamaan The Child Remainsin loppuun asti, sillä viimeiset 20-30 minuuttia ovat hienosti överiksi vedettyä kauhutaidetta 80-lukuisessa Evil Dead -hengessä. Shelley Thompsonin nautiskellen tekemän pahisroolin lisäksi katsojia ilahduttaa kanadalaisen genrekasvo Géza Kovácsin (Scanners, 1981 ja The Dead Zone, 1983) läsnäolo. The Child Remains nappasi Fantasporton yleisöpalkinnon.

***--

True Fiction (Kim Jin-mook, 2018)

Vila Nova de Gaian jokirannan varrella sijaitsevat kaikkien merkittävien portviinitalojen kellarit. Istun yhdessä sen aurinkoisista terassiravintoloista pitkän ja hieman ujon oloisen korealaisen Kim Jin-mookin kanssa. Hän on saanut käsikirjoittamansa ja ohjaamansa esikoiselokuvansa True Fiction mukaan Fantasporton Director’s Week -kilpailusarjaan. Myös portugalilaisen Super Bock -oluen (yksi Fantasporton pääsponsoreita) ystäväksi osoittautuva Kim kertoo hakeneensa elokuvalleen rahoitusta lähes kymmenen vuotta ja sen olleen kaikkea muuta kuin helppoa. Keskustelemme suosikkielokuvistamme sekä kehumme molemmat Don Leenäkin tunnettua Ma Dong-seokia näyttelijänä ja lopuksi toivotan Kimille onnea Fantasportoon. Mies kiittelee, mutta ei itse jaksa uskoa elokuvansa menestymiseen Portossa.

Olisi ehdottomasti kannattanut uskoa tai sitten asenne oli osa korealaista kohteliasta vaatimattomuutta. Maailmanensi-iltansa Portossa saanut True Fiction on nimittäin pirullisen taitavasti kirjoitettu musta komedia politiikasta, korruptiosta ja oikeudenmukaisuudesta täynnä toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja. Rikkaaseen poliitikkosukuun nainut itsekäs paskiainen ja kansanedustaja Kyung-Seok (Oh Man-seok) on rakastajattarensa Ji-Youngin (Lee Eun-Woo, Moebius, 2013) kanssa sekä rahanpesu -että naintireissulla oman vaimonsa kesäasunnolla maaseudulla. Kun pari tulee ajaneeksi kulkukoiralta vaikuttaneen luontokappaleen yli autollansa, muotoutuu vyyhti, jota ohjaaja/käsikirjoittaja Kim purkaa oivallisen persoonallisesti elokuvan loppumetreille asti. Kesäasunnon lapsenkasvuinen talonmies/metsänvartija Soon-tae (Ji Hyun-woo) ei ole aivan sitä, miltä ensi näkemältä vaikuttaa, ja True Fictionista muodostuukin Kyung-Seokille elämän lainalaisuuksia rankallakin kädellä opettavan Soon-taen tarina.

Politiikka on kieroa peliä ja maalaiset ovat tolloja, vai ovatko sittenkään? Elokuvan ihmissuhteet ovat monisyisiä, mutta Soon-taen metsänvartijafilosofian mukaan kaikille jaetaan sitä, mitä he ansaitsevat. Kierroksia, twistejä ja henkilöhahmoja lisätään loppuminuuteille asti, mutta Kimin elokuva pysyy kasassa ja uskonpa True Fictionin ihan viimeisimmän käänteen vielä pystyvän yllättämään. Jo kotimatkalleen lähtenyt ja Lissaboniin Portosta ennen festivaalin päättymistä ehtinyt Kim Jin-mook hälytettiin takaisin; noutamaan Director’s Week -sarjan palkinnot sekä parhaasta elokuvasta että parhaasta käsikirjoituksesta.

****-

Bhoy Intsik (Joel Lamangan, 2017)

Tämän päivän mielenkiintoisinta realistista katudraamaa tehdään Filippiineillä paikallisten elokuvantekijöiden toimesta, kuten Fantasportossa viime vuonna nähty Pamilya Ordinaryokin (2016) osoitti. Halvan työvoiman ja välineistön, sekä paikallisten päättäjien suopean suhtautumisen houkuttelemana Filippiineillä kuvattiin 70- ja 80-luvuilla lukematon määrä eksploitaatioelokuvia ja muita pienen budjetin amerikkalaistuotantoja. Maan oma elokuvateollisuus on kuitenkin vuosien varrella nostanut ylväästi päätään, ja Portossa siitä nähtiin tällä kertaa osoituksena pitkän linjan filippiiniläisohjaaja Joel Lamanganin todenmakuinen draama Bhoy Intsik kansainvälisessä ensi-illassaan.

Pamilya Ordinaryon tapaan myös Bhoy Intsik tutustuttaa katsojan Manilan kiihkeästi sykkivillä kaduilla liikkuviin pikkurikollisiin, rahakasta bisnestä pyörittäviin huumepomoihin, homoihin, transvestiitteihin ja viranomaisiin. Ronald Carballon kirjoittamassa tarinassa sympatiat ovat varjoisien kujien tyyppien puolella, joilta kaunistelemattomasta elämäntyylistä huolimatta löytyy lopulta kultainen sydän. Pamilya Ordinaryoon elokuvan yhdistää myös pahoin velkaantuneen nuoren huumediileri Marlonin roolissa nähtävä Ronwaldo Martin. Hänen polkunsa kohtaa keski-ikäisen, naiseksi pukeutuvan pikkurikollisen Bhoyn (erinomainen Raymond Francisco) kanssa, vaikka kemiat eivät sitä aluksi teekään. Jo elämää nähneen ja oman henkilökohtaisen tragediansa kohdanneen Bhoyn ja uhoavan nuorukaisen luonteet eivät voisi olla kauempana toisistaan. Keskinäinen pään aukominen viedäänkin kolmanteen potenssiin.

Näillä kahdella on kuitenkin lopulta enemmän yhteistä kuin aluksi voisi luullakaan ja Bhoysta muodostuu Marlonille eräänlainen isähahmo ja suojelusenkeli. Jos unohtaa pari stereotyyppiseksi kirjoitettua homohahmoa, on Bhoy Intsikin henkilögalleria vilpittömän todellisen tuntuinen, jota harkitusti viljelty maanläheinen huumorikin korostaa. Elokuva kulkee eteenpäin todellisella tunteiden vuoristoradalla, kirvottaen sekä ilon että surun kyyneleitä tasapuolisesti. Huumekaupan ja velkojen perinnän raadollisuus tulee iholle, eikä Bhoyn valtava uhrauskaan elokuvan loppumetreillä voi estää murhenäytelmää. Joel Lamanganin sekä Raymond Franciscon johdolla tuomariston erikoispalkinnon Orient Express -sarjassa pokanneelle Bhoy Intsikin tuotanto- ja näyttelijätiimille vielä erikoismainita hilpeän festarifiiliksen ylläpitämisestä koko Portossa vierailunsa ajan.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7