Caroline Munro
Fantasporto 2018
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Ilawod (Dan Villegas, 2017)

Fantasporton tekniset ongelmat jäivät tänä vuonna ilahduttavan vähälukuisiksi, niistä kärsittiin järjestäjien mukaan vain noin viidessä prosentissa näytöksistä. Filippiiniläistuotanto The Woman in Unit 23B sisälsi sen verran runsaasti dialogia, että englanninkielisen tekstityksen puuttuessa se oli viisainta lopettaa kesken. Niin ikään Filippiineiltä tuleva Ilawod - The Water Spirit sen sijaan saatiin katsastettua ongelmitta kansainvälisessä ensi-illassaan. Lähinnä komediaa ja romantiikkaa aiemmin ohjannut Dan Villegas kokeilee Ilawodin myötä siipiään kauhun saralla, ja elokuvan pääosissa avioparina nähdään Filippiinien suosituimpiin näyttelijöihin kuuluvat Ian Veneracion ja Iza Calzado. Ensin mainittu on toimittaja Dennis, joka matkaa kuvausryhmän kanssa maaseudulle syrjäiseen kylään tekemään juttua pahan hengen riivaamasta naisesta.

Kyseessä on jonkinlainen vesielementtiin liittyvä muinainen demoni, eikä manaamissessiosta reportaasin tekeminen pääty Dennisin osalta hyvin. Paha vesihenki siirtyy operaation myötä häneen ja tuliaiset vaimolle ja kahdelle lapselle ovat tätä myötä vähemmän miellyttävät. Vesidemoni ryhtyy piinaamaan Dennisin perhettä tämän ylellisessä kaupunkiasunnossa, aiheuttaen erilaisia oireita aina jonkun ollessa veden tai muun nesteen kanssa kosketuksissa. Tarkoitukseen demonille kelpaa uima-altaassa polskuttelu tai sopan syönti. Ilawodin tehokkainta antia on alun manaamisosuus, jossa on ehtaa primitiivistä karmaisevuutta. Tapahtumien siirryttyä kaupunkiasuntoon, vaivaa Ilawodia omituinen kliinisyys ja puolivillainen säikyttelyjen hakeminen. Katsojan pelottelussa onnistutaan myöhemmin pari kertaa vesidemonin otettua mystisen pikkutytön hahmon, ihan liikaa viljellyt geneeriset ääniefektit eivät yksin siihen riitä. Fantasporton tuomaristo näki Ian Veneracionin otteissa aineksia parhaan miesnäyttelijän palkintoon.

**½--

November (Rainer Sarnet, 2017)

Andrus Kivirähk on Viron suosituimpia nykykirjailijoita, jonka myydyin kirja on virolaisesta mytologiasta ja kansantaruista kumpuava Riihiukko, eli, Marraskuu (Rehepapp ehk November, 2000). Kulttimainettakin nauttivan kirjan elokuva-adaptaatiosta vastaa virolaisohjaaja Rainer Sarnet (Idioot, 2011) ja viimeisen päälle tyylikkäästä ja Tribecan elokuvajuhlillakin palkitusta mustavalkokuvauksesta Mart Taniel. Noitia, ihmissusia ja muuta outoa vilisevä goottilaissävyinen November tasapainoilee jossakin mustan huumorin sävyttämän kansantarun ja painajaisen välimaastossa. Keskiaikaisen maalaiskylän asukkailla on kylmästä talvesta selviämisen lisäksi kamppailtava kristinuskon, tautien sekä yliluonnollisten voimien kanssa ja nuoren parin rakkaustarinakin muuttuu marraskuiseksi kolmiodraamaksi.

Kiehtovimpia värkkejä Novemberissa ovat krattit. Nämä puusta, metallista, työkalujen osista ja ties mistä kasatut pimeän maailman renkiolennot ovat auliita auttamaan köyhiä kyläläisiä esimerkiksi ruoan varastamisessa, mutta toisaalta himoitsevat isäntiensä sieluja. Silloin kun likaiset ja kierot kyläläiset eivät varasta toisiltaan, ryöstelyn kohteena on rikas saksalainen kartanoherra, jonka roolissa julmistelee ihmistuhatjalkaisen kehittäneenä tohtorinakin nähty Dieter Laser. Muut roolit hoidetaan lähes tuntemattomien amtöörinäyttelijöiden voimin, mikä vaikuttaa Novemberin tapauksessa onnistuneelta ratkaisulta. Rumemman ja synkemmän puolen ihmisluonnosta näyttävän Novemberin voittaja on sen sen komea kuvaus. Mart Taniel näyttää miten monia eri sävyjä mustavalkokuvista saakaan irti, alun ylivalotetuista näkymistä synkkiin, lähes mustiin otoksiin. Puolalaissäveltäjä Michal Jacaszekin elektroakustinen aavemainen äänimaailma tukee Tanielin Fantasportossakin palkittuja kuvia saumattomasti.

***½-

Les affamés (Robin Aubert, 2017)

Viime vuosina zombilaumat ovat tehneet invaasion ihmisten koteihin jo tv-sarjojenkin kautta, joten mitään ainutlaatuisen uutta ja yllättävää ei lajityypiltä luultavasti kukaan odota. Kanadalainen Robin Aubert lähestyy aihetta arthouse-tyyliin panostaen kauniisiin kuviin, niukkaan dialogiin ja yhtä säästeliäästi käytettyyn graafisuuteen. Harkittu säännöstely muodostuu toimivaksi tehokeinoksi ja Quebecin harvaan asutulle maaseudulle sijoittuvan Les affamésin (englanninkieliseltä nimeltään Ravenous) ranskankielisyys on omiaan lisäämään taiteellista vaikutelmaa. Aubertin elokuva onkin enemmän sukua George A. Romeron eläville kuolleille kuin The Walking Deadille (2010-).

Syrjäisen quebeciläiskylän asukkaiden zombiutumiseen ei tarjoilla minkäänlaista selitystä, mikä sekin kääntyy Les affamésin vahvuudeksi pitkässä juoksussa. Surumielinen ja ahdistava tunnelma korostuu pienen, vielä tartuntaa saamattoman kyläläisjoukon selviytymiskamppailua seuratessa kun vastauksia ei ole tarjolla. Zombeja metsässä pakoilevassa henkilögalleriassa korostuu epäilyksen varjostama toisesta huolehtiminen ja vertauskuvallisesti jopa nyky-yksilön muusta yhteiskunnasta syrjäytyminen. Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, mitä Les affamésissa tapahtuu kuvan ulkopuolella; jo vuonna 2006 parhaan ohjaajan palkinnon Fantasportossa Saints-Martyrs-des-Damnés -elokuvallaan voittanut Aubert osaa hyödyntää tällaisia elokuvallisuuteen liittyviä keinoja erittäin taitavasti. Les affamés voitti Portossa Fantasy-sarjan parhaan elokuvan palkinnon ja onpa meriittilistassa jo pysti parhaasta kanadalaiselokuvasta Toronton elokuvajuhlilta. Netflix nappasi elokuvan ohjelmistoonsa keväällä.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7