Caroline Munro
Species - Gigersploitaatiota ja intergalaktista parittelua
sivu: 1 · 2 · 3

Gigersploitaatiota ja intergalaktista parittelua

Species (suom. Peto, 1995) oli ilmestyessään jonkinasteinen yllätyshitti. Basic Instinctin (1992) myötä muotiin tulleen eroottisen trillerin ja tieteiselokuvan risteytys haki inspiraationsa samoista aineksista kuin Alien (1979). Ratkaisevassa roolissa oli HR Gigerin estetiikka, jolla elokuvaa myös markkinoitiin epäsuorasti. Menestyksen sivutuotteena syntyi sarja jatko-osia. Ensimmäinen jatko-osa ilmestyi vuonna 1998 ja saaga huipentui kahteen tuhnuiseen DTV-elokuvaan vuosina 2003 ja 2007. Näistä lähtökohdista Species peilautuu esikuvaansa Alieniin nähden outona äpärälapsena ja rip-off -luonteisena kopiona. Sarjoja tarkasteltaessa Species oli täysi komplementti. Vastapainona Alien-elokuvien kunnianhimoisten ja onnistuneiden uudistuspyrkimysten sijaan Species alkoi rappeutua heti ensimmäisestä osasta alkaen.

Avaruuden biologinen uhka on ollut perusaihe tieteiselokuvissa, mutta ihmisen ja ulkoavaruuden rodun risteytysteemoja on käsitelty vähemmän. Lähimmäksi Species-teemoja pääsee Vincenzo Natalin Splice (2009). Yleensä ihminen on ollut jonkinlaisen tartunnan kohteena, kuten vaikkapa Body Snatchersissa kaikkine eri versioineen (1968-2007), Pahan naamioissa 1-2 (Hidden 1-2, 1987 ja 1993) tai Isku ulkoavaruudesta (Something Is Out There, 1988) -minisarjassa. Teemat tartunnoista ovat vaihdelleet kylmän sodan aikaisista kommunismimetaforista zombie-invaasioiden kaltaisiin epidemioihin. Oli tartunta mikä tahansa, sen toteutuminen olisi aina ihmiskunnan loppu.

Seksuaalivalistusta intergalaktisen parittelun riskeistä

Species-elokuvan lähtökohta on SETI-projektin radioteleskooppien kautta saadut kokoamisohjeet ihmisen ja vieraan eliömuodon risteyttämiselle. Syntyneellä hybridillä on nopean kasvun lisäksi vahva lisääntymisvietti. Tietenkin hybridi karkaa, jonka jälkeen risteytyminen ihmisen kanssa pyritään estämään hinnalla millä hyvänsä. Hänen, tai oikeastaan sen, perään lähtee sekalainen joukko asiantuntijoita.

Toisessa osassa astronautit palaavat ensimmäiseltä Mars-lennolta. Miespuolinen miehistön jäsen saa tartunnan planeetan maaperästä. Tarinassa epäsuorasti viitataan koko Marsin elämän loppuneen saman tartunnan vuoksi. Kiimaisena alienina toimii tällä kertaa mies, joka jättää jälkeensä räjähtäneitä vatsalaukkuja samalla kun etsii vertaistaan pariutumiskumppania. Sellainen löytyykin taas laboratoriosta, kun ensimmäisen osan hybridi (nyt nimellä Eve) on kasvatettu uusiksi tutkimustarkoituksiin, mutta geenimanipuloitu alkuperäistä säyseämmäksi.

Kolmannessa osassa ilmenee, että ihmisen ja alienin risteymät olivatkin nopeasti kuolevia, lisääntymiskelvottomia ja rappeutuvia yksilöitä. Ensimmäisen osan päähuoli oli siis turhaa. Aidon jälkeläisen tuottamiseen tarvitaan rotupuhdas pariutumiskumppani, joten uhka ei ole vielä ohi. Kolmas osa vie tarinan yliopistomaailmaan. Vieraan eliön DNA löytyy jo internetistä, jonka jälkeen tarvitaan enää kotilaboratorio oman tappavan ja estottoman alienhybridin kasvattamiseen.

Neljäs osa on jatkumosta erillinen elokuva. Se on pienimuotoisin ja kertoo uuden koehybridin tarinan. Yliopisto-opettaja on kasvattanut yhden kokeensa tuloksen omana tyttärenään. Aikuisuuden kynnyksellä ulkoavaruuden geenit aktivoituvat ja kasvatti-isä lähtee hakemaan parannuskeinoa vanhalta tutkimuskumppaniltaan, joka majailee meksikolaisessa pikkukaupungissa. Mukana (lähes) lentäviä alienhybridinunnia ja Strain-sarjan (2014-2017) kaltaisia vampyyrimutantteja. Hybridit eivät ole enää juurikaan kiinnostuneita pariutumisesta, joka selittänee miksi jatko-osia ei enää ilmestynyt.

Species-franchisen nousu ja rappio

Sarjan alkuosissa oli vahva ajan tieteellisten trendien hyödyntäminen. Species nivoi juonensa SETI-projektiin ja DNA läpimurron popularisoinnin jälkeiseen aikaan. Species 2 hyödynsi 90-luvun lopun yleistä Mars-innostusta ja ehti mukaan paria vuotta ennen varsinaisten Mars-elokuvien buumia (Mission to Mars, 2000 ja Red Planet, 2000). Elokuva yhdisti juonen vuonna 1996 etelämantereelta löytyneeseen meteoriittiin, jonka alkuperä on oletetusti Marsista. Se saattaa sisältää viitteitä muinaisesta solutason elämästä ja 2000-luvun tarkimmat Marsin elämää luotaavat tehdyt tutkimukset perustuvat tähän meteoriittiin. 20 vuotta myöhemmin Life (2017) on lainannut juoneensa Species 2:n peruslähtökohdan.

Suuri osa ensimmäisen elokuvan menestystä oli laadukas ja hämäävä näyttelijäkaarti. Oscar-voittaja Ben Kingsleyn kaltaisia näyttelijöitä ei vain oltu totuttu näkemään tämän tyyppisissä elokuvissa. Kokeneen joukon mukana suitsutusta sai myös Natasha Henstridge elokuvadebyytissään. Suoraan mallimaailmasta elokuvatähdeksi noussut Henstridge tuhosi sittemmin hyvän alun saaneen elokuvauransa epämääräisillä elokuvavalinnoillaan. Parhaassa nosteessaan hän esimerkiksi kieltäytyi rooleista elokuvissa Independence Day (1996) ja Men in Black (1997). Henstridge vakiintui ensin b-luokan tieteis- ja toimintatähdeksi ja siirtyi myöhemmin televisioon.

Elokuvasarjan rappio alkoi heti toisesta osasta, jonka sisältö muuttui huomattavasti eksploitatiivisemmaksi. Enää ei tyydytty vihjailemaan edes pienimuotoisimmilla tyylittelykeinoilla vaan sisältö oli puhdasta splatteria: räjähteleviä vatsalaukkuja, limaa ja verta sarkastisen itsetietoisuuden sävyttämänä. Ruumiiden avonaiset mahat olivat tietysti taas halpa tapa apinoida Alienia. Ensimmäisestä elokuvasta Michael Madsen, Natasha Henstridge ja Marg Helgenberger toistavat roolinsa. Madsen on maininnut elokuvan olleen pahimpia rimanalituksia urallaan, mikä on liioitellusti sanottu. Elokuva on sisällöllisesti sleazymäistä ja itsetietoista roskaa, eikä tyylimuutos välttämättä miellytä kaikkia. Frank Mancuso Jr., elokuvan tuottaja ja Paramountin toimitusjohtajan poika, maalaili jatko-osaa sanoilla Species on steroids.

DTV-produktiot viimeistelivät rappion lopullisesti. Vielä absurdimmaksi tilanne menee kun huomioi kolmannen osan ohjaajan (Brad Turner) ja tuottajan (Frank Mancuso Jr.) kommentteja tuotoksestaan. Brad Turner aprikoi; uskon, että naiset pitävät tästä elokuvasta, tässä on vahvoja naishahmoja (toim. huom. tappajanymfomaaneja). Frank Mancuso Jr. taasen toteaa kolmososasta, että tässä on paremmat näyttelijät sekä parantelimme Gigerin oliota. Rehvakkaista sanoista huolimatta, tuottajat halusivat kolmososan palautteen jälkeen palata Gigermäisempiin olioihin, mutta taloudellisten resurssien niukkuudesta johtuen halu ei realisoidu ruudulle.

Sivu:

1 2 3