Caroline Munro
Keiji monogatari: Henkaritaistelijan legenda
sivu: 1 · 2 · 3

Keiji monogatari - Henkaritaistelijan legenda

Japanissa syntyi 80-luvulla läjäpäin rakastettua populaarikulttuuriviihdettä, jota ei ole koskaan levitetty maan rajojen ulkopuolelle. Länsimaiset katsojat ovat jääneet paitsi niin Arnold Schwarzeneggerin koulutyttövastineesta (Shoujo Commando Izumi, 1987) kuin Star Warsin ninjatyttöversiosta (Sukeban Deka III: Romance of the Ninja Girls, 1986). Hieman hillitympää laitaa edustaa viisiosainen elokuvasarja Keiji monogatari (1982-1987) (*). Huhut henkari-nunchakun avulla vastustajansa taltuttavasta karatekytästä ovat kuitenkin kantautuneet länsimaalaistenkin katsojien korviin.

Edellä mainittu vaatekaappisankari on Tetsuya Takedan esittämä pikkukaupunkietsivä Gen Katayama, joka seikkaili viisiosaisen Keiji monogatari -sarjan päähenkilönä vuosina 1982-1987. Katayaman tavaramerkiksi muodostui ensimmäisestä elokuvasta lähtien ympäristöstä löytyneiden objektien käyttö aseina. Kuuluisin apuväline oli nunchakujen tapaan heilunut puinen henkaripari. Myös golf- ja tennismailat saavat osansa objektien luovasta väärinkäytöstä.

Takedan innoittajaa ei ole vaikea arvata. Naapurimaan kumiukko Jackie Chan oli valloittanut Japanin lippukassat 80-luvun taitteessa, saaden esimerkiksi Project A:n (1983) julkaisuvuotensa neljänneksi katsotuimmaksi elokuvaksi. Project A:n kuuluisa kellotornikohtaus löytyykin Keiji monogatari -sarjan kolmannen elokuvan (1984) alusta uutena variaationa, kun itsemurhakandidaattia pelastamaan mennyt Takeda lipeää itse kaiteen yli ja tippuu pitkän matkan Chanin jalanjäljissä. Takedan kuittaaminen pelkäksi kopioijaksi olisi kuitenkin epäreilua, sillä hän kehitti konseptia oma-aloitteisesti ja kaksi ensimmäistä Keiji monogatari -elokuvaa valmistuivat jo ennen useimpia Chanin moderneja toimintakomedioita.

Takeda ei ollut Chanin kaltainen kamppailulajitaitaja, vaan Kinpachi sensei -sarjan rakastettu televisiotähti ja tunnettu koomikko. Takeda hankkiutui ennen Keiji monogatarin tuotantoa japanilaisen taistelulajiekspertti, kirjailija ja munkki Ryuichi Matsudan opetukseen ja treenasi muutaman kuukauden ajan kamppailulajeja ja henkari-nunchakun käyttöä. Kankaalla näkyvä harjoittelun ja kömpelyyden sekoitus vain lisäsi sympaattisen altavastaajan viehätystä. Elokuvissa Takedalla oli vastustajien mestarillisen päihittämisen sijaan tapana ottaa iskuja vastaan kasvoillaan ja toisinaan tunaroida itsensä kanveesiin nunchakuillaan.

Keiji monogatarin suosio on jatkunut kotimaassaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Hieman yllättäen menestyksen merkittävin osatekijä ei silti liene toimintakuvasto, vaan idyllinen pikkukaupunkidraama. Toimintakohtaukset kävivät sarjan edetessä yhä harvalukuisemmiksi draaman muodostaessa elokuvien sydämen. Katayama lähetettiin jokaisessa elokuvassa uuteen kylään, jossa hän opetteli elämään paikallisten tapojen mukaisesti, rakastui viehättävään naiseen ja ratkaisi jonkin rikoksen. Onkin helppo kuvitella ison osan sarjan ydinyleisöstä löytyneen japanilaisia televisiodraamoja seuraavien naiskatsojien parista.

Keiji monogatari (1982)

Japanin merkittävimmän elokuvalehden Kinema Junpon tuottamassa ensimmäisessä Keiji monogatarissa Katayama pelastaa kuuron tytön gangsterien ylläpitämästä bordellista. Katayama ottaa henkisesti huonossa kunnossa olevan naisen huostaansa ja muuttaa tämän kanssa maaseudulle, jossa hän liittyy paikallisen poliisilaitoksen palkkalistoille. Käynnissä oleva murhatutkimus johdattaa etsivän rikollisorganisaation jäljille, joka pakkotyöllistää nuoria naisia turkkilaisessa kylpylässä (**).



Avausosa vakiinnuttaa koko sarjaa karakterisoivan rikostutkinnan ja maaseutudraaman vuorottelun, sisältäen kuitenkin seuraajiansa enemmän särmää ensin mainitulla saralla. Ensimmäisessä elokuvassa ihmiskauppa on rumaa ja Katayama ainakin semi-inhimillinen hahmo itsekkäine tunteineen; jatko-osissa hänestä tehtiin viaton nallekarhu. Katayama seikkailee myös paljasrintaisten kylpylätyttöjen seurassa ainakin miesyleisöjä tyydyttävissä määrin. Kokonaisuutta sävyttääkin vanhat suomalaiset K-14 -videojulkaisut mieleen tuova terä, jossa kevyttä rikoselokuvaa on hieman maustettu karheammalla kuvastolla lipumatta kuitenkaan aivan K-16 -tasolle. Ohjaajana toimi Toeille 60-luvulla gangsteri- ja seksimelodraamoja luotsannut Yusuke Watanabe (Two Bitches, 1964)

.

Etsivätarinana Keiji monogatari on toimiva, vaikka painopiste ei olekaan pelkästään poliisityössä. Toimintakuvastoa saadaan odottaa 40 minuuttia ja sen jälkeen uudelleen loppuhuipennukseen saakka. Kuuluisin hetki nähdään ahtaalle ajetun Katayaman napatessa puisen henkarin käsiinsä ja mätkiessä vastustajat sillä matalaksi. Pelkästään tämän jakson takia elokuvaa ei kannata katsoa, mutta viihdyttävän etsivädraaman mausteena toiminta ajaa asiansa.

* Elokuvahistorioitsija Stuart Galbraith IV viittaa kirjansa The Toho Studios Story (2008) loppuindeksissä Keiji monogatarin jatko-osiin nimellä Karate Cop. Nimi on virallinen, mutta sitä on tuskin koskaan käytetty missään muussa yhteydessä, eikä eri studiolle kuuluvalla avausosalla liene englanninkielistä nimeä lainkaan, mistä johtuen Elitisti pitäytyy elokuvan paremmin tunnetussa japanilaisessa nimessä. Keiji monogatarin suora käännös on Etsivätarina / Detective Story.

** Turkish Bath oli Japanissa 80-luvun puoliväliin saakka aktiivisessa käytössä ollut termi, jolla viitattiin paikallisiin bordelleihin. Japanilaisen lainsäädännön takia maassa ei ole virallisesti bordelleja, vaan ne on nimellisesti naamioitu kylpylöiksi. Turkin vedettyä herneen nenäänsä termi vaihtui nykyiseen muotoonsa soapland.

Sivu:

1 2 3