Caroline Munro
Keiji monogatari: Henkaritaistelijan legenda
sivu: 1 · 2 · 3

Karatekyttä Tohon leivissä

Ensimmäisen Keiji Monogatari -elokuvan jälkeen sarjan rahoitus siirtyi Godzilla ja Akira Kurosawa -filmeistä tunnetulle Toholle, joka oli toiminut aloitusosan levittäjänä. Muutoksen myötä elokuvat muuttuivat entistä draamavetoisemmiksi, väkivalta keveni elokuva elokuvalta ja paljas pinta karsiutui ennen pitkää pois. Japanilaisyleisöjen mielissä Keiji monogatari yhdistetään ensisijaisesti jatko-osien kepeään henkeen, ei alkuperäiselokuvan synkempiin teemoihin.

Ensimmäisen filmin apulaisohjaaja Rokuro Sugimuran luotsaama Keiji monogatari 2: Song of the Apple (1983) on siirtymävaihteen elokuva, jossa vielä vilautetaan hieman paljaita rintoja raiskausyrityksen yhteydessä, mutta painopiste on jo lämminhenkisen pikkukaupunkidraaman puolella. Katayama tutkii tällä kertaa Hirosakin kaupungissa tapahtunutta pankkiryöstöä. Ainoa poliisien kynsiin tarttunut johtolanka on rikospaikalle tippunut omenansiemen. Rikostutkintaa suurempaan rooliin nousevat kuitenkin Katayaman ihmissuhteet kyläläisten kanssa. Sankari kohtaa muun muassa yksinäisen pikkupojan, jolle hän opettaa itsepuolustuksen jalon taidon.



Song of the Apple viihdyttää, kunhan siltä ei odota kummoisia. Pikkukaupungin tunnelma välittyy ja hahmot ovat siedettäviä. Toimintajaksoissa Katayama luottaa nyrkkeihinsä henkari-kungfun jäädessä melko vähiin. Painopiste on kuitenkin siitytynyt selvästi draaman puolelle. Muutos vetosi yleisöihin, ja tuloksena oli sarjan taloudellisesti menestynein elokuva. Song of the Apple ylsi lippuluukuilla vuoden viidenneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Ei siis ollut yllättävää, että vastaisuudessa tarjoiltiin lisää samaa. Tosin heikommin toteutettuna. Sarjan kehityssuuntaan pettyneet voivat sivuuttaa kaksi seuraavaa elokuvaa suosiolla.

Keiji monogatari saavutti aallonpohjansa heti seuraavassa elokuvassa Keiji monogatari 3: Song of the Surf (1984). Umpisurkea elokuva tiputtaa Katayaman eteläisellä Fukuokan saarella sijaitsevaan Fukueshin rantakaupunkiin. Etsivän tehtävänä on tutustua perheeseen, jonka karkuteillä olevaa isäukkoa epäillään gangsteripomon murhasta. Katsojan kannalta Katayama onnistuu sosialisointitehtävässään liiankin hyvin elokuvan unohtaessa rikostutkinnan ja jumittuessa keski-ikäiseen naisyleisöön vetoavan ihmissuhdedraaman pariin.

Song of the Surf on yleisvaikutelmaltaan kerrassaan televisiomainen, mitä matkailuohjelmat mieleen tuova maisemien esittely ja 1.37:1 -kuvasuhde vahvistavat. Elokuvan harvalukuiset toimintajaksot ovat niin laiskoja, että kanveesiin putoaa ainoastaan katsoja. Henkarien ohella etsivä löytää käsiinsä pienoiskokoisen hulavanteen, mikä on juuri niin munaton ase kuin miltä kuulostaakin. Ainoa mainitsemisen arvoinen toimintahetki on alun Project A (1983) -tribuutti.

Song of the Surf ylsi kehnoudestaan huolimatta katsojatilastojen yhdeksännelle sijalle. Jatkoa oli siis odotettavissa. Elokuvassa Keiji monogatari 4: Song of the Black Current (1985) karatekyttä löytää itsensä yökerhon palkkalistoilta saatuaan potkut poliisivoimista. Yökerho paljastuu pian gangstereiden pyörittämäksi, mistä juontuu filmin mielenkiintoa herättävä mainoslause "etsivästä tuli yakuza". Kovin paljoa muuta mielenkiintoista elokuvassa ei olekaan.

Alkuperäisen elokuvan luotsannut Yusuke Watanabe palasi Song of the Black Currentissa ohjaajan pallille saaden sarjan hienoiseen nousuun. Kuvallisesti elokuva tarjoaa kourallisen kauniisti valaistuja kohtauksia sekä henkarirutiineja piristävää golfmaila-mättöä. Muutoin elokuva on yhtä väsähtänyt kuin edeltäjänsä, televisiodraamakuvioita myöten. Elokuvan toinen mainoslause, naistähti Tomoko Aiharaan viittaava "sankaritar on seitsemännellä kuulla raskaana" osoittautuukin "yakuzakyttää" kuvaavammaksi tiivistelmäksi. Tapahtumapaikkana toimii tällä kertaa Shikokun saarella sijaitseva Akaokan kaupunki.

Karatekytän paluu ruotuun

Vuonna 1986 Katayamaa ei nähty valkokankailla lainkaan. Kahden vuoden tuumaustauon jälkeen valmistunut Keiji Monogatari 5: Song of the Echoes (1987) ei enää menestynyt edeltäjiensä tapaan. Karatekytän seikkailut päätökseensä tuova elokuva on kuitenkin odotusten vastaisesti hyvä, ehkäpä sarjan paras. Ryhdikkäässä tarinassa etsivä saa jälleen potkut poliisivoimista tunaroituaan sekä itsensä että kollegansa tajuttomaksi kesken pidätystilanteen. Katayama saa kuitenkin työnsä takaisin poliisikomentajan kaivatessa epätoivoisesti uutta kasvoa varjostustehtävään Numatan kaupungissa. Poliisi epäilee, että joku on aikeissa murhata paikkakunnan nuoren balettitanssijan. Tapaus tulisi selvittää, vaikka kohde ei itse halua poliisin apua.



Song of the Echoesista löytyy pitkästä aikaa toimiva ja määrätietoisesti elokuvaa liikuttava juoni. Poliisityötä on mukana enemmän kuin kolmessa edellisessä elokuvassa yhteensä ja tapauksen yllä leijuu jatkuva väkivallan uhka. Katayaman hahmoon on niin ikään saatu uutta potkua heikentämällä sankarin loputtomalta vaikuttanutta pinnaa. Toki mukana on myös pientä romanssin kipinää, joka sekin hoidetaan aiempaa realistisemmalla otteella. Samalla elokuva on sarjan hauskin. Mukana on aidosti hupaisia ja yllättäviä vitsejä, kuten täystyrmäykseen päättyvä pommin paikannusoperaatio.



Toimintasektorilla Song of the Echoes tarjoilee sarjan nautittavinta mättöä. Katayama taiteilee henkareista kolmiosaista sauvaa muistuttavan viritelmän sekä mätkii roistoja tennismailoilla. Toiminnan näyttävyyttä lisää laajakuvaksi palautunut kuvasuhde sekä kaikin puolin laadukas tekninen toteutus hyviä musiikkeja myöten. Song of the Echoes onkin sarjan jatko-osista ehdottomasti elokuvamaisin. Ohjaajana häärii sarjaa aiemmin väärille raiteille luotsannut Rokuro Sugimura.

Sivu:

1 2 3