Caroline Munro
Muistoja menneisyydestä - natsisploitaatio
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5


Olipa kerran...
Uhreja, piikkilankaa ja natseja

Eräs onnellinen videoliikkeen omistaja ihaili Cambridgessa sijaitsevan vuokraamonsa näyteikkunaa alkuvuonna 1982. Lasin takana seisoivat rekvisiitaksi hankitut natsiunivormuihin puetut nuket. Nukkejen vierellä oli elokuvajulisteita, joissa nuori nainen roikkuu rinnat paljaina korkeasta pylväästä pää alaspäin. Hänen käteensä on kahlittu hakaristi. Naisen taustalla, rujokasvoisen natsiupseerin takana, häämöttää keskitysleirin aita.

Edelleen täytyy mennä yli 10 vuotta ajassa taaksepäin, 60-luvun loppupuolelle, kyseisen ilmiön elokuvallisille alkulähteille. Tuolloin eräs toinen markkinamies Bob Cresse oli tullut siihen tulokseen, että elokuvataide tarvitsi uuden tulokulman. Seksuaalinen eksploitaatioelokuva oli juuri lyönyt itsensä läpi, mutta hän katsoi tulevaisuuteen ja tuumi, etteivät pelkät lakanoiden välissä kiehnäävät alastomat naiset riitä. Alastomien naisten lisäksi tarvittiin jotakin enemmän, tarvittiin natseja, paljon natseja ja seksikeskitysleiri. Tästä visiosta syntyi Love Camp 7 (1969), joka ehkä tekijöidensäkin yllätykseksi aloitti varsinaisen maanvyörymän. Elokuvaa voi pitää laajemminkin yhtenä inspiroijana 70-luvulla suosioon nousseelle WiP-genrelle (eli naiset vankilassa), joka on kuitenkin oma tarinansa. Natsisploitaation kehityksen kannalta oleellinen henkilö oli tuottaja David F. Friedman, jo tuolloin kuuluisa eksploitaatioelokuvien veteraani, joka näyttelee elokuvassa yhtä naisia kiusaavista natseista. Hän innostui elokuvan saamasta huomiosta aina siinä määrin, että tuotti sille muutama vuosi myöhemmin ilkeän sisarteoksen Ilsa, She Wolf of the SS (1975). Brutaali Ilsa saavutti valtaisan suosion, mikä herätti joukon italialaisia elokuvantekijöitä. Seuraavina vuosina rakkauden koelaboratorioissa alistettiin ja silvottiin naisia ja miehiä liki kahdessakymmenessä tuotannossa.

Sittemmin natsiploitaatioksi tai Il sadiconazistaksi nimetty genre näytteli omaa osaansa 1980-luvulla puhjenneessa moraalisessa paniikissa, joka johti liki kahdenkymmenen vuoden mittaiseen videosensuuriin. Oheisessa kuvassa on ote Liverpool Echossa toukokuun 12.pv vuonna 1982 julkaistusta artikkelista. Nyt uudenlaisen moraalisen paniikin kynnyksellä on hyvä hetki muistella menneisyyden maailmaa ja syventyä aikansa tabuja haastaneeseen ja misogynistiseksikin luonnehdittuun genreen, joka sisältää aimo annoksen ehtaa roskaa, mutta myös joitakin aidosti kiinnostavia teoksia.

Ravensbrück: historiallinen ”love camp”

Vaikka natsisploitaatio vetikin aiheensa täysin läskiksi ja provosoi minkä kerkesi, oli kyseessä pelkkä heijastus historian aidoista julmuuksista. Natsien hirveydet eivät eläneet pelkissä fiktionaalisissa kauheuksissa. Ei ollut sattumaa, että Bob Cresse sijoitti Love Camp 7:n tapahtumat leirille, joka kantaa lempinimeä ”Joy Division”. Samaa termiä käytti vuonna 1955 Yehiel De-Nur kirjassaan The House of Dolls, joka kertoo natsien seksiorjaksi pakotetusta 14-vuotiaasta juutalaistytöstä. Itsekin Auschwitzin kauheudet kokenut Dinur käytti kirjailijanimeä Ka-Tzetnik 135633 (keskitysleirin asukas numero 135633), jonka natsit olivat hänelle antaneet.

Tosielämä tarjoaa Dinurin kertomukselle tukea. Ainakin kymmenessä eri keskitysleirissä tiedetään olleen bordelleja, joissa hyvän maineen ansainneet vangit saivat palkintonsa, mutta myös SS:n omien miesten oletetaan käyttäneen tilaisuutta hyväkseen. Naisuhrit tehtävään rekrytoitiin pääasiassa naisille tarkoitetulta Ravensbrückin keskitysleiriltä, joka sain alkunsa vuonna 1938 SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin käskystä. Sen läpi kulki sodan aikana reilut 130 000 naista, joista liki neljäkymmentä prosenttia menehtyi. Näiden vuosien aikana sadat naiset pakotettiin seksityöhön, loppujen jäädessä leirille nääntymään raskaisiin työtehtäviin. Muutamia leirin naisista käytettiin myös koelaboratorioiden koekaniineina, joissa heitä silvottiin ja steriloitiin, mukaan lukien heidän lapsensa.

Ravensbrückissa koulutettiin myös tosielämän Ilsat, sillä kaiken kaikkiaan sieltä valmistui noin 4000 naisvartijaa Natsi-Saksan koneistoon. Ravensbrückin omissa johtotehtävissä toimi esimerkiksi 19-vuotiaana leirissä koulutuksen saanut Dorothea Binz, jonka kerrotaan liikkuneen leirissä saksanpaimenkoiran ja piiskan kanssa. Satunnaisesti hän surmasi leiriin sijoitettuja vankeja. 19-vuotias Irma Grese (kuvassa) puolestaan tunnettiin "kauniina hirviönä". Hänen tapoihinsa kuului usuttaa isokokoiset koiransa puolustuskyvyttömien vankien kimppuun. Lisäksi huhutaan, että hän nylki kolme vankia ja teki nahoista lampunvarjostimia huoneeseensa. Gresen tavoin Maria Mandel, yksi natsisaksan suurimmista naispuolisista sotarikollisista, eteni Ravensbrückissa Auschwitziin, päätyen naistenleirin komendantiksi. Hänen uskotaan vastanneen yli 500 000:n ihmisen kuolemasta.

Sivu:

1 2 3 4 5