Caroline Munro
Muistoja menneisyydestä - natsisploitaatio
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Natsisploitaatio jakautuu kahtia

Valtaisaan suosioon nousseen Ilsan ohjannut Don Edmonds toi vuonna 1976 markkinoille elokuvan jatko-osan: Ilsa, Harem Keeper of the Oil Sheiks. Samana vuonna markkinoille ehti vielä sleazystä ihmissusielokuvastaan La lupa mannara (1976) tuttu Rino Di Silvestro haikealla teoksellaan Kuoleman komendantin naisleiri (Le Deportate della sezione speciale SS), joka on paitsi taiteellisesti myös sisällöltään kunnianhimoinen. Suuri kiitos tästä kuuluu siihen kauniin musiikin säveltäneelle Stelvio Ciprianille*. Elokuvassa näkyy edellisellä sivulla mainitun Liliana Cavanin vaikutus. Tarinan keskiössä oleva naisvangin ja häntä alistavan komendantin sadomasokistinen suhde muodostuikin yhdeksi genren alalajiksi. Etenkin pienen budjetin elokuville seksuaalisuus ja alastomuus olivat halvin tapa houkutella katsojia. Kun ei ollut rahaa, saattoi aina yrittää provosoida. Ylipäätään 70-luvulla tehtiin ympäri maailmaa kymmeniä toiseen maailmansotaan sijoittuvia elokuvia, joista natsisploitaatio edustaa vain murto-osaa.

Kaiken kaikkiaan vuosi 1977 osoittautui lajityypin kannalta merkittäväksi, sillä liki kaksi kolmasosaa genren elokuvista sai tuolloin ensi-iltansa. Garrone palasi jälleen puhdasveriseen eksploitaation kyseisenä vuonna elokuvallaan SS Camp 5: Women's Hell (SS Lager 5: L'inferno delle donne, mustavalkokuva), joka jatkoi sen kanssa päällekkäin kuvatun SS Experiment Campin teemoja. Genrelle ominaisesti provosoiden, alkaa elokuva otoksilla oikeista keskitysleireillä kuvatuista ruumiista. Päivänvalon näkivät myös legendaarisen Bruno Mattein Salon Kitty -rip-off ”Natsi nuket” (Casa privata per le SS, keskimmäinen kuva) sekä Women's Camp 119 (KZ9 - Lager di Sterminio, alakuva) - hänen vastineensa Garronen keskitysleirielokuville. Garronen ja Mattein elokuvat ovat sinällään arvokkaita. Halpoine shokkiarvoineen ja suoraviivaisella estetiikallaan ne edustavat eksploitaation ideaa likaisimmillaan ja ehkä siksi rehellisimmillään. Natsi nuket esimerkiksi sisältää runsaasti dekadenttia pehmoerotiikkaa. Women's Camp 119 puolestaan on huomattavan vakavamielinen kuvaus naistenleirillä suoritetuista lääketieteellisistä kokeista ja se päättyy tietoiskuun Etelä-Amerikassa tuolloin asuneen Mengelen kiinnijäämisestä luvatusta palkkiosta. (Mengele joka tapauksessa kuoli kaksi vuotta myöhemmin). Elokuvaan loi depressiivisen musiikin omanlaisensa genreikoni Alessandro Alessandroni*.

Huolimatta lyhytikäisyydestään Il sadiconazista -genre sai omat alateemansa ja sen voi jakaa kahtia; toisaalta keskitysleirikuvauksiin ja toisaalta yksilökeskeisiin ”Ilsa”-elokuviin. Siinä missä suurin osa elokuvista paneutui mitä erilaisimpien leirien elämään, toisessa alagenressä povekas Ilsa-trio käytti valtaansa. Ilsa sai nimittäin kilpailijoikseen sekä Gretan että Elsan. Nämä naiset eivät tyytyneet elämään enää vain Saksan maaperällä, vaan terrorisoivat koko maailmaa. Greta (Greta - Haus ohne Männer/Ilsa, the Wicked Warden/Jesus Franco, 1977) esimerkiksi perusti toimipisteensä mielisairaalaan Etelä-Amerikassa. Aikansa elokuvamarkkinoita kuvaavasti sama elokuva tuotiin pian kuitenkin uudestaan markkinoille, tällä kertaa "Ilsan jatko-osana", jotta myisi paremmin. Sinällään elokuva ei sisällä juuri mitään muuta kuin pehmoista alastomuutta. Patrice Rhommin ohjaama ”Natsi-Elsa” - tai kuten häntä mainostettiin katsojille, kolmannen valtakunnan suurin huora - puolestaan lastasi bordellinsa junaan ja kuljetti naisiaan pitkin rintamaa (Elsa Fräulein SS, 1977). Elokuvaa markkinoitiin myös nimellä Fraulein Kitty. Lisäksi maininnan ansaitsee Alain Payetin natsisploitaation teemoja sivuava Helga, la louve de Stilberg (1978), jossa naisia alistaa ilkeä Helga (Payet teki mittavan uran myös porno-ohjaajana). Itse Ilsakin palasi vielä kerran virallisesti valkokankaille, tällä kertaa kiduttaen ihmisiä stalinistisessa Siperiassa (Ilsa, the Tigress of Siberia/Jean LaFleur, 1977). Ominaista näille elokuville oli uhkea ja sadistinen naispääosa sekä runsas alastomuus.

Suomikosketus ja genren kuolema

Keskitysleireihin keskittyvässä alalajissa erääksi teemaksi vakiintui kahden ihmisen - herran ja alistetun - sadomasokistisen suhteen kuvaaminen, jolle eittämättä Cavanin The Night Porter antoi esimerkin. Kyseiselle teemalle tarjosi Suomikin jotain, nimittäin helsinkiläissyntyisen Sirpa Salon (myöhemmin Sirpa Lane). Hän esittää Mario Caianon elokuvassa Nazi Love Camp 27 (La Svastica nel ventre, 1977) saksalaisten huoraksi joutuvaa nuorta juutalaistyttöä. Caianon elokuva on onnistunut toisinto Di Silvestron Kuoleman komendantin naisleirin teemoista, joskin huomattavasti sadistisemmin kerrottuna. Persoonallisen siitä tekee elokuvaan liitetyt hardcore-insertit, joskin elokuvasta on olemassa myös ns. pehmeämpi versio ilman niitä. Vielä vakavampisävyisemmin tarinan kertoo Cesare Canevarin kompleksinen ja kylmäverinen Gestapo's Last Orgy (L'ultima orgia del III Reich, 1977), jossa pitkän kidutusjakson läpi käynyt Lise palaa sodan jo loputtua leirin liepeille kohdatakseen häneen perverssin suhteen muodostaneen komendantti von Starkerin. Toisin kuin Cavanin säyseä The Night Porter, upottaa Canevarin teos katsojan naaman syvälle keskitysleirin törkyyn. On hyvä tiedostaa, että Cavaninkin teosta pidettiin aikanaan kontroversiaalina asetelmansa takia, vaikka se ei sisällä juuri ainuttakaan kauheutta. Siten voi ymmärtää miten paljon radikaalimpaa oli sijoittaa sama tarina keskitysleiriin ja heittää seksi ja raakuudet katsojien silmille.

Genren kukoistuksen aikana valmistuivat vielä Payetin Hitlerin pikajuna (Train spécial pour SS, 1977), Fabio De Agostinin Gestapon veriset yöt (Le lunghe notti della Gestapo, 1977) ja Luigi Batzellan tupla: Aavikkotiikerit (Kaput lager - gli ultimi giorni delle SS, 1977) sekä sitä seurannut mielipuolinen ja suoraan silmille käyvä The Beast in Heat (La bestia in calore, 1977, kuvassa Macha Magall sadistisena SS-upseerina). Seuraavana vuonna ilmestyi kenties genren huonoin elokuva, Jesús Francoon liitetty Convoy of Girls (Convoi de filles, 1978). Vuonna 1978 Payet toi markkinoille vielä elokuvan Nathalie: Escape from Hell (Nathalie rescapée de l'enfer), mutta käytännössä genre oli jo kuollut. Angelo Pannacciòn teos Polttouhrien kosto (Holocaust parte seconda: i ricordi, i deliri, la vendetta, 1980) muistetaan usein sen viimeisenä edustajana.

Syitä genren nopealle hiipumiselle ei ole juurikaan esitetty. 1970-luvun lopun Italiassa moni perinteinen lajityyppi (mm. giallo, poliziesco) eli elinkaarensa loppua, eikä sisällöltään suppealla natsisploitaatiolla ollut esittää mitään uutta. Alun perinkin nopeaksi rahastukseksi tarkoitettu genre oli myös temaattisesti hankala.

*Cipriani kuuluu italialaisen elokuvamusiikin suuruuksiin. Alessandro Alessandroni puolestaan soitti eri instrumentteja monissa legendaarisissa elokuvissa eri säveltäjien alaisuudessa, kuten Once Upon a Time in the Westissä (1968) ja Five Dolls for an August Moonissa (1970).

Sivu:

1 2 3 4 5