Caroline Munro
Female Prisoner Scorpion - Sosiopoliittisen eksploitaatioviihteen ytimessä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Female Prisoner Scorpion - Sosiopoliittisen eksploitaatioviihteen ytimessä

Kun Female Prisoner Scorpion -sarja käynnistyi vuonna 1972, ihmeteltiin muualla maailmassa natsileirifilmien aamunkoittoa, Jess Francon kaunottaria kaltereiden takana ja Roger Cormanin viidakkovankilafilmejä. Women in Prison (WiP) -lajityyppi teki nousuaan. Genre sai kuitenkin Japanissa osakseen käsittelyn, jonka kaltaista ei ole sittemminkään nähty. Ohjaaja Shunya Iton johtamien elokuvantekijöiden oivallus oli eksploitaation yhdistämien politiikkaan ja leuat auki loksauttavaan visuaalisuuteen. Hitiksi nousseen elokuvan jatko-osissa panoksia korotettiin entisestään: Jailhouse 41 (1972) oli surrealistinen odysseia naisista patriarkaatin ikeessä ja Beast Stable (1973) mytologioista ammentava henkilötutkielma.

Kolme vuotta aiemmin valmistuneen, Japanissa tuoreeltaan nähdyn natsivankilaklassikko Love Camp 7:n (1969) seksimaratoneista ja saappaannuolemisista oltiin tultu kauas.

Ulkomaalaisten WiP-filmien vaikutusta Female Prisoner Scorpion -sarjaan voidaan muutenkin pitää rajallisena. Lajityyppi oli modernissa muodossaan vielä nuori. Love Camp 7:n ohella The Big Doll House (1971) oli ainoa nimekäs genrefilmi, joka ennätti Japaniin ennen Female Prisoner Scorpion -sarjan alkua. Kontekstia kaipaavan lukijan on parempi suunnata huomionsa sarjan kotimaahan.

Naisvankilafilmien lyhyt japanilainen historia

Japanilaisten naisvankilaelokuvien historia on suppea, mutta kertaamisen arvoinen. Yksittäisiä nimikkeitä on mahdollista jäljittää ainakin 40-luvulle saakka, mutta ennen vuosisadan puoliväliä valmistuneet filmit ovat harvalukuisia ja likipitäen pyyhkiytyneet elokuvan historiankirjoista. Varhaisista töistä mainittakoon Daiein Joshu 36 ban (1947) sekä Tohon Women in Prison (1956) (kuva vasemmalla), joista jälkimmäinen oli Setsuko Haran (Tokyo Story, 1953) pääosittama 146-minuuttinen draamaelokuva. Myös prestiisiohjaaja Mikio Naruse sivusi lajityyppiä naisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta käsitelleellä koulukotidraamalla White Beast (1950).

Lajityypin ehkäpä ensimmäinen japanilainen genrefilmi syntyi eksploitaatiostudio Shintohon saatua idean merirosvojen ja naisvankien yhdistämisestä. 70-luvun filippiinofilmejä ennakoivassa Female Slave Shipissä (1960) vähäpukeiset prostituoidut löytävät itsensä ensin orjalaivan kannen alta, sitten viidakkosellin kalterien takaa kunnes kunnes konekivääri-Rambo Bunta Sugarawa saapuu apuun. Hurjassa loppusodassa naisetkin paiskovat käsikranaatteja merirosvoja tuusan nuuskaksi räjäytellen.

Shintohon toinen saman vuoden kalterifilmi oli kauhuohjaajana mainetta niittäneen Nobuo Nakagawan (Jigoku, 1960) kohtalainen jännitysdraama Death Row Woman (1960). Skandaalikuvaston melko vähälle jättävässä elokuvassa syytön nainen paiskataan vankilaan, kunnes filmin toisella puoliskolla paetaan etsimään todellista murhaajaa.

Naisvankilaelokuvien laajamittainen tuotanto käynnistyi 60-luvun puolivälissä, eittämättä Toein miehisen Abashiri Prison -hittisarjan (1965-1972) myötävaikutuksella. Aika oli myös otollinen, sillä sensuurin löystyminen oli mahdollistanut lajityypille ominaisen seksuaalisen kuvaston ja alastomuuden näyttämisen valtavirtafilmeissä vuoden 1964 tuntumasta saakka.

Ensimmäisenä apajille ennätti Toein oma Women’s Native Ground: Bitches’ Chains (1965), Return to the Women’s Native Ground (1966) ja The Pretty Jade (1966) -kolmikko, joiden päätähti oli persoonallinen ja rohkeissa rooleissa kohahduttanut Mako Midori (Blind Beast, 1969). Mainittuja filmejä on vaikea päästä näkemään, sillä niitä ei ole julkaistu videolla edes Japanissa. Ensimmäisen elokuvan juonikuvaus lupaa katsausta naisten abnormaaliin maailmaan (!) jota miehet eivät ole nähneet, sekä realistista kuvausta yhteen huoneeseen lukittujen naisten iloista, suruista ja himoista.

Daiei (Zatoichi & Sleepy Eyes of Death -sarjat) ennätti mukaan trendiin vain kolme viikkoa myöhemmin julkaistulla elokuvalla Bitches’s Escape (1965), jota on kuvailtu erotiikalla höystetyksi vankilapakoelokuvaksi. Daiein merkittävin kontribuutio oli kuitenkin Secrets of a Women’s Prison -sarja (1968-1971), jonka kaikki kuusi osaa sijoittuivat 1800-luvulle. Sarjan elokuvat ovat nimiltään Secrets of a Women’s Prison (1968), Women’s Cell (1968), The Yoshiwara Story (1968), Secrets of a Women’s Temple (1969), Decapitation Island (1970) ja Secret Report from Nagasaki Woman's Prison (1971). Näistä osat kolme ja neljä eivät suoranaisesti kuulu lajityyppiin, sillä ne sijoittuvat bordelliin ja nunnaluostariin. Neljän ensimmäisen elokuvan tähtenä nähtiin toimintafilmeissä loistanut energinen Michiyo Yasuada (Kanto Woman Yakuza, 1968; Lady Sazen and the Drenched Swallow Sword, 1969).

Konservatiiviseksi tiedetty Daiei oli naisvankila-apajilla ilmeisen vastentahtoisesti ja taloudellisen tilanteen pakottamana, mikä näkyy tavattoman lepsuna otteena eksploitaatioon. Sarjan elokuvista Decapitation Island (1970) lienee ainoa, jossa nähdään kameran edessä edes vilaus alastomuutta - melkoinen saavutus filmisarjalta, jota tuotettiin vielä 70-luvun taitteen eksploitaatioapokalypsin keskellä. Decapitation Island on Elitistin näkemästä neljästä osasta myös paras tyylikkään toteutuksen ja mielenkiintoisen saarimiljöön ansiosta. Elokuvassa vangit on sijoitettu minimivartioidulle saarelle, jolta ei pitäisi olla mahdollista paeta.

Naisvankilafilmien ohella markkinoille ilmaantui muutamia lyhyemmän sellivisiitin sisältäviä elokuvia. Esimerkiksi 70-luvun pinky violence -filmejä ennakoivassa Shintoho-elokuvassa Female Beast (1960) naispuolinen piilokyttä aloittaa soluttautumistehtävänsä nuorisonaisvankilasta. Teruo Ishiin Nikkatsulle ohjaamassa ninkyo yakuza -elokuvassa Rising Dragon's Iron Flesh (1969) puolestaan koetaan yllätyskäänne, kun päähenkilö paiskataan puolivälissä naisvankilaan. Abnormal Love -sarjaa Toeille samaan aikaan luotsannut Ishii ei malttanut olla sisällyttämättä filmiin alastomia kehoja vilisevää peseytymiskohtausta.

Skorpionin konteksti

Female Prisoner Scorpion -sarjan lähdemateriaalina toimi Toru Shinoharan (Zero Woman: Red Handcuffs, 1974; Super Gun Lady: Police Branch 82, 1979) vuonna 1970 Big Comic -lehdessä käynnistynyt manga Sasori. Aikakauden sarjakuvasovituksille ominaisesti lähdemateriaalin merkitystä voidaan kuitenkin pitää rajallisena. Siinä missä sarjakuvien sankari oli merimiehen lailla kiroileva naisvanki, tekivät elokuvantekijät hahmosta käytännössä mykän. Ohjaaja Ito latasi filmit täyteen omia poliittisia viittauksiaan, ja sarjan art director Tadayuki Kuwana opiskeli Auschwitzin arkkitehtuuria ja vankien hierarkisia suhteita toisintaakseen ne elokuvissa. Päähenkilön ikoninen vaatetus oli Meiko Kajin oma kontribuutio ja klassinen teemakappale Iton kirjoittama. Sarjakuvasta ei lopulta löydy kovinkaan montaa elokuvien tunnetuimmista elementeistä.

Yksi keskeinen yhtäläisyys sarjakuvan ja filmien välillä on Shinoharalle ominainen naispuolinen toimintasankari, mikä istui hyvin Toein 70-luvun taitteen elokuvatuotantoon. Female Prisoner Scorpion -sarjan käynnistyessä elettiin Pinky Violence -genren nousukautta. Lajityyppi itsessään on postuumi hahmotelma, jonka teki elokuvakriitikko J. Taro Sugisaku vuosikymmeniä myöhemmin pyrkiessään ymmärtämään, mitä japanilaisessa elokuvassa oli 70-luvulla tapahtunut ("Pinky Violence: Toei's Bad Girl Films", 1999). Vuosikymmenen taitteessa teattereihin oli alkanut putkahdella sekalaisia toiminta-, rikos- ja jengielokuvia, joissa perinteinen nais- ja mieskuva laitettiin uusiksi. Yhteistä elokuville oli naisten nostaminen toimintasankareiksi ja miesten potkiminen alas tältä pallilta. Liikehdintä tapahtui ennennäkemättömällä rosoisuudella, mikä erotti sen 60-luvun satunnaisista, usein historialliseen kontekstiin sidotuista ja perinteisen naisellisia piirteitä omanneista kimonosankareista (esim. Red Peony Gambler -sarjan äidillinen Junko Fuji). 70-luvun progressio oli naiskuvan laajentaminen rujoihin rikollisiin ja antisankareihin.

Naiskauneudella mehustelusta ei silti luovuttu. Pinky Violence -elokuvissa naiset nostettiin jalustalle, mutta yleensä rinnat paljaana! Lajityypin "feminismi" onkin ikuinen polemiikki, jota ei helpota elokuvaskaalan ulottuminen Girl Boss Revengen (1973) rivien väliin kirjoitetusta misogynismistä Criminal Woman: Killing Melodyn (1973) riemastuttavaan "miehiä turpaan mennen, tullen ja palatessa" -tykitykseen. Yleistäen voisi todeta eksploitatiivisen kontekstin nollaavan koko ajatuksen. Toisaalta voitaisiin väittää, että oltiin ainakin pienen muutoksen ytimessä, kun nuorelle miesyleisölle toiminta- ja pehmopornofilmejä tuottava studio alkoi sisällyttää elokuviinsa patriarkaalisuuden kritiikkiä ja tarjota (mies)katsojille naisia samaistumisen kohteeksi - olkoonkin sitten rinnat paljaana.

Lajityypin sukupuolipoliittinen myllerrys tulee hyvin esiin myös Female Prisoner Scorpion -filmeissä. Sarjan avausosa pursuaa alastomia naiskehoja, mutta ensimmäisestä jatko-osasta kaikki erotiikka on karsittu pois. Tilalla on argentomaisen estetisoitu kuva alastomasta, silvotusta miesvartijasta (herkullinen kontrasti Teruo Ishiin 60-luvun ero guro -filmeihin, joiden julmuuden estetiikkaan Scorpion-filmejä on mahdollista rinnastaa). Sarjan kolmessa ensimmäisessä elokuvassa ei myöskään nähdä yhtään sympaattista mieshahmoa: jokainen esitetään petturina, roistona tai vallan korruptoimana virkamiehenä. Neljännen elokuvan nuori kapinallinen, joka lyöttäytyy yhteen päähenkilön kanssa, rikkoo kuitenkin linjan.

Sukupuolipolitiikan osaa filmien menestykseen on vaikea arvioida. Lihallinen ensimmäinen osa veti yleisöä niin hyvin, että Toei joutui muuttamaan kaksoisnäytöksenä julkaistun The Viper Brothers: 18 Extortion Threats ja Female Prisoner #701: Scorpion -tuplan esitysjärjestystä antaakseen skorpionille enemmän esityksiä (edellinen kerta kun näin oli toimittu, oli vuoden 1965 Abashiri Prison). Seksikkyyden sivuun sysännyt Jailhouse 41 oli vieläkin suositumpi, yltäen vuoden 1972 kuudenneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi (numero 7 oli toksisen maskuliinisuuden merkkipaalukuvaus Hanzo the Razor, 1972).

Female Prisoner Scorpion -sarja tuli päätökseensä neljännen osansa jälkeen, ei niinkään menestyksen puutteen vaan tekijöiden haluttomuuden vuoksi. Ohjaaja Ito laittoi pillit pussiin kolmannen filmin jälkeen, vaikka studio aneli häntä jatkamaan. Tarina oli hänen mukaansa jo kerrottu loppuun. Meiko Kaji jatkoi sarjassa vielä yhden elokuvan ajan. Ilmeisen vastentahtoisesti, mikäli hänen tuoreita haastattelujaan on uskominen. Toei käynnisti sarjan uudelleen vuonna 1976 kahden New Female Prisoner Scorpion -elokuvan merkeissä, mutta alkuperäisfilmien menestykseen saatikka laatuun ei enää ylletty. Elitistin artikkeliin on valittu tutkailun kohteeksi nämä 70-luvun filmit, minkä lisäksi lopussa tutustutaan vielä skorpionin jälkeläisiin.


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9