Caroline Munro
Female Prisoner Scorpion - Sosiopoliittisen eksploitaatioviihteen ytimessä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Yksi japanilaisen elokuvan omituisuuksista on se, kuinka vähälle Female Prisoner Scorpionin suosion lypsäminen jäi. Toei ei intoutunut tuottamaan muita WiP-filmejä, vaikka mainio nunsploitaatioelokuva School of the Holy Beast (1974) voidaan toki laskea lajityypin pikkuserkuksi. Toein muissa elokuvissa naisvankilointi jäi pikavisiittiin elokuvan keskellä (13 Steps of Maki, 1975) tai tarinan aloittavaan johdantojaksoon (Delinquent Girl Boss: Worthless to Confess, 1971; Criminal Woman: Killing Melody, 1973; Girl Boss: Escape from Reform School, 1973; Female Yakuza Convict, 1974), mikä oli yleinen rakenne myös miespuolisissa yakuzafilmeissä.

Suurista studioista Nikkatsu ei jostain syystä ennättänyt 60-luvulla laivaan mukaan ollenkaan, ja oli myös Roman Porno -vuosinaan (1971-1988) muodikkaasti myöhässä. Nikkatsun ensimmäinen kontribuutio lajityyppiin oli Koyu Oharan kehno True Story of a Woman in Jail: Sex Hell (1975), jonka tuhnuinen seksploilaatiokuvasto rinnastuu genren moniin euro- ja jenkkituotantoihin. Sama ongelma vaivaa muitakin Roman Porno -sarjassa valmistuneita WiP-filmejä, joista puuttuu Toein elokuvien toimintakuvasto ja kunnianhimo. Yleisöön elokuvat upposivat kaikesta huolimatta, ja mielenkiintoa näkyy rittävän tänä päivänäkin päätellen Synapsen / Impulse Picturesin menestyvistä DVD-julkaisuista (True Story of a Woman in Jail: Sex Hell; True Story of a Woman in Jail: Continues, 1975; Female Prisoner 101: Suck, 1977; Women in Heat Behind Bars, 1987). Mainittujen lisäksi Nikkatsun holveista löytyy puolisen tusinaa muuta lajityyppifilmiä, joista ehkäpä parhaana koulutytöt naisvankilalle parittava neronleimaus Young Girls' Holding Cell (1983), jossa pahojen tyttöjen lukioon on rakennettu sellit häirikköoppilaille.

Naisvankilafilmien pahnanpohjimmaiset yksilöt löytyvät pienten ja keskisuurten pink-studioiden repertuaarista. Banmei Takahashin nihkeässä Shintoho-tuotannossa Female Prison: Lynch (1978) isosisko ottaa veljensä suorittaman murhan kontolleen ja saa palkinnoksi seksiloman vankilaan. Katsojalle ainoa hupi syntyy siitä, ettei koko vankilassa vaikuta olevan kuin yksi vartija. Elokuva sai luultavasti kolme jatko-osaa (Female Prison: Pervert, 1979; Female Prison: Bondage, 1980; Female Prison: Rape, 1981), mutta kirjanpitoa vaikeuttaa alalle ominainen tapa uusintajulkaista vanhoja elokuvia uusilla nimillä. Esimerkiksi Assault! Female Prison (1982) on itse asiassa sama filmi kuin edellä mainittu Female Prison: Lynch (1978).

Muita apajille vaivautuneita pink-lafkoja olivat muun muassa Seiji Izumin ohjaaman Female Prisoners: Demon of Sexin (1976) tuottanut Million Films sekä aikoja sitten maan pinnalta pyyhkiytynyt Tokyo Kyoei, jonka Joshu keimusho (1973) lienee ainoa Female Prisoner Scorpionien aikaan markkinoille ennättänyt kilpailija. Myöhemmin valmistuneet filmit voitaneen lukea Nikkatsun jäljittelijöiksi.

Ulkomaalaisten naisvankien Japaninvalloitus 70-luvulla jäi jokseenkin puutteelliseksi, eikä mitään mondo-dokumenttien kaltaista ilmiötä päässyt syntymään. Artikkelin alussa mainittujen Love Camp 7:n (1969) ja The Big Doll Housen (1971) ohella Japaniin tuotiin muun muassa Sweet Sugar (1972), Caged Heat (1974) sekä Ilsa-filmit (1975-1977), kaikki muutaman vuoden viiveellä valmistumisestaan. Samalla kuitenkin levitystä vaille jäivät Pam Grierin Women in Cages (1971), The Big Bird Cage (1971) ja Black Mama White Mama (1973), käytännössä kaikki Jess Francon tuotokset (99 Women, 1969; Barbed Wire Dolls, 1976 jne.), samoin kuin Women In Cell Block 7 (1973) ja hongkongilainen The Bamboo House of Dolls (1973). Osa näistä julkaistiin toki myöhemmin videolla, kuten hurjan uuden nimen Nyotai gomon onikanshu Pam ("Naiskehon kiduttajademonivartija Pam") saanut Women in Cages.

Skorpionin jälkeläiset

Vaikka skorpioni oli jo kertaalleen pistetty jäihin, antoi 90-luvun videobuumi hahmolle uuden, vaatimattomamman elämän. Toshiharu Ikedan suoraan videolevitykseen tehty Toei-tuotanto Female Prisoner Scorpion: Death Threat (1991) oli ideltaan rohkea uudelleenkäynnistys: Skorpioni on kuollut vankilanjohtaja Godan murhaamana, mutta hänen henkensä elää uuden naisvangin (Natsuki Okamoto) kehossa. Valitettavasti elokuva on muutoin auttamattoman ponneton ja eksploitaationakin laimea, tyystin vailla sitä energiaa, mikä teki ohjaaja Ikedan Evil Dead Trapistä (1988) kulttiklassikon.

Skorpionin seuraava tuleminen Sasori in U.S.A. (aka Scorpion's Revenge, 1997) julkaistiin hieman yllättäen peräti teattereissa, vaikka elokuva on hengeltään ilmiselvä videotuotanto. Hieman mainettaan paremmassa filmissä skorpioni (karismaton TV-tähti Yoko Saito) on Yhdysvaltoihin muuttanut kotivaimo, joka lavastetaan aviomiehensä murhaajaksi. Nautittavan huonoja näyttelijöitä rapakon molemmilta puolilta vilisevä elokuva toimii kevyteksploitaationa, kunnes lopun tylsässä autotakaa-ajossa ohjaaja Daisuke Goton (A Lonely Cow Weeps at Dawn, 2003) taidot loppuvat kesken. Minkäänlaisia Skorpioni-viboja elokuvasta ei myöskään irtoa.

Sasori in U.S.A. sai kaksi tuotannollista jatkoseikkailua, jotka molemmat julkaistiin jostain syystä teattereissa (tuskin silti monessa: kyseessä saattoi olla videofilmien markkina-arvon nostamiseen tähdännyt tempaus). Kaksiosainen Scorpion: Double Venom (1998) ja Scorpion: Double Venom 2 (1998) sijoittaa tapahtumansa Japaniin, jossa sairaanhoitaja Nami (Chiharu Komatsu) tuomitaan syyttä vankilaan. Mitäänsanomattomasta tarinasta jää mieleen ainoastaan sen pöyristyttävän typerän loppuratkaisu, joka tässä spoilattakoon: etsittyään kahden filmin ajan yksikätistä murhaajaa, tajuaa Nami häntä koko elokuvan auttaneelta kumppaniltaan puuttuvan toisen käden! Pyhä Sylvi!

Skorpionin omalaatuisin, mutta siihen asti surkein uudelleentuleminen nähtiin kansainvälisenä tuotantona valmistuneessa honkkarissa Female Convict Scorpion (2008). Täysin käsittämättömässä elokuvassa Nami taistelee lentävää kiinalaista miekkamiestä vastaan samalla kun katsoja vastustaa kiusausta lennättää televisio ikkunan läpi kadulle. Ohjaaja Joe Ma on karsinut filmistä sekä politiikan että eksploitaation; tilalla on vain huonoa mätkintää ja amatöörimäistä taidedraamaa. Namia esittävä Miki Mizuno (Hard Revenge Milly, 2008) myönsi itsekin haastattelussa, ettei tajunnut mistä filmissä oli kyse. Lisäharmina elokuvaan ei ole olemassa tyydyttävää kielioptiota: Hongkong-versiossa Mizuno on dubattu kiinaksi, Japaniprintissä taas filmin ainoa hyvä näyttelijä Simon Yam on jälkiäänitetty japaniksi. Molempien lopussa soi korvavaurioita aiheuttava cover-versio Kajin teemakappaleesta.

Filmisarjan kaksi viimeistä reinkarnaatiota syntyivät digivideolle kuvattuina paskatuotantoina Female Prisoner No. 701: Sasori (2011) ja Joshu 701 go sasori gaiden: dai 41 zakkyobo (2012). Ensimmäisen elokuvan pääosaa esittää pornotähti Asuka Kirara (ei sukua samankuuloiselle avaruushirviölle Girara aka Guilala) ja jälki on odotetunlaista. Nami on tällä kertaa petetty IT-alan työntekijä. Seksiä on enemmän kuin edeltäneissä viidessä filmissä yhteensä, mikä käy järkeen, olihan kyse Shintohon pink-filmistä. Tämä takasi elokuvalle jälleen teatterijulkaisun, tosin tällä kertaa pornoteattereissa.

Englanninkielistä nimeä vaille jäänyt Joshu 701 go: sasori gaiden - dai 41 zakkyobo on karvan verran edeltäjäänsä siedettävämpi tuotanto. Elokuva siirtää painopistettä enemmän väkivallan suuntaan ja sisältää jopa muutaman gore-tehosteen, mikä voitaneen kreditoida ohjaaja Ken'ichi Fujiwaran (Zombie Hunter Rika, 2008) ansioksi. Ei Fujiwaraa voi silti kutsua kuin korkeintaan amatööriplussaksi, ja hänen käsissään sarjan hengen vaaliminen latistuu Kajin filmeistä varastettujen kohtausten uusintaversioinniksi. Elokuvan tarinassa Nami (kuukauden AV-tyttö Tsukasa Aoi) on karkuteillä, kunnes kostonhimoinen vartija paiskaa hänet takaisin vankila 41:teen. Elokuvan sellikompleksi näyttää erehdyttävästi hylätyltä koulu- tai toimistorakennukselta, mikä on luultavasti oikea havainto Shintohon tuotantoarvot tuntien.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9