Caroline Munro
Fantasporto 40 vuotta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Perjantaina 28. helmikuuta oli Portossa vastassa keväinen auringonpaiste ja festivaalinäyttämö Rivolin ulko-ovella happea haukkaamassa ollut festivaalipäällikkö Mário Dorminsky toivotti jo tutut tulijat pohjolasta tervetulleiksi. Vaalea Fantasporto-reppuni kiinnitti ansaittua huomiota, ja seuraavat hetket arvuuttelimme minkä vuoden festivaalilta se oli hankittu. Itse päädyin veikkaamaan vuotta 2012. Festivaalitoimiston muodollisuuksien jälkeen matka suuntautui kohti edellisestä kerrasta toiseen vaihtunutta Fantasporton yhteistyöhotellia, sijainniltaan huimat 200 metriä Rivoli-teatterista. Potentiaalisesti vähemmän kiinnostavien elokuvien skippaamista olisi siis hankala perustella ainakaan pitkiin etäisyyksiin vetoamalla.

Adverse (Brian A. Metcalf, 2020)

Fantasporton avajaiselokuvana nähtiin maailmanensi-illassaan Brian A. Metcalfin kolmas pitkä ohjaustyö Adverse. Nimekkäillä näyttelijöillä varustetulta draamatrilleriltä oli lupa odottaa paljon. Etenkin kun Metcalfin edellinen ohjaus Living Among Us (2018) osoittautui Rivolin valkokankaalla nokkelaksi vampyyri-iloitteluksi kaksi vuotta sitten, ja Mickey Rourke ilmoitti Adversen kuvausten jälkeen tehneensä elokuvassa parhaan roolisuorituksensa koskaan. Hyvähän (kasvonpiirteiltään yhä oudommaksi muuttuva) Rourke kieltämättä gangsteripomon roolissaan onkin, kuten oikeastaan koko muukin näyttelijäkaarti, mutta kiehtovan synkän film noir -tunnelman omaavan Adversen juonenkäänteet ja motiivit jäävät epämääisiksi sinne saman noir-harson alle.

Iso osa moitteista voitaneen laittaa teknisten puutteiden piikkiin. Jäi vaikutelma, että Portossa nähtiin jonkinlainen raakaversio elokuvasta; äänimaailma kuulosti tunkkaiselta, dialogista oli vaikea saada selkoa jo alkuminuuteista lähtien ja niin edelleen. Ehkä jälkitöissä on tullut kiire saada Adverse ajoissa esityskuntoon, kuka tietää. Ohjaaja Metcalfin käsikirjoitus perustuu osin hänen entisen tyttöystävänsä kokemuksiin vääriin ympyröihin ajautumisesta. Sisarensa (Kelly Arjen) huumekurimuksesta pelastamisen kanssa kamppailevan taksikuski Ethanin (Thomas Ian Nicholas) hahmolle on kirjoitettu elokuvahistorian omintakeisinta ja brutaaleinta rengasavaimen käyttöä. Sitä esitellään Adversessa piinaavuuteen asti. Raakileeksi tai jopa hiomattomaksi timantiksi jäävän elokuvan pienemmissä rooleissa tekevät pätevää työtä Lou Diamond Phillips ja Penelope Ann Miller (Carlito's Way, 1993).

***--

Clarita (Roderick Cabrido, 2019)

Riivatun Clarita Villanuevan tapaus vuonna 1953 Filippiinien Manilassa sai aikanaan kansainvälisestikin paljon huomiota ja noteerattiin laajalti tiedotusvälineissä. Demonien väitettiin vallanneen irtolaisuudesta ja prostituutiosta pidätetyn 17-vuotiaan Claritan Bilibidin vankilassa. Amerikkalaispastori Lester Sumrall kuuli tapauksesta, rukoili tytön puolesta ja matkusti Filippiineille manaamaan pahoja henkiä pois Claritasta.

Aiheeseen on tarttunut filippiiniläisohjaaja Roderick Cabrido neljännessä pitkässä elokuvassaan Clarita. Cenon Palomaresin käsikirjoitus ottaa vapauksia suhteessa oletettuun mutta kiisteltyyn tositapahtumaan, kuten fiktioelokuvissa on tapanakin tehdä. Lopputulos muistuttaa heikoimmillaan lukemattomia Manaaja (The Excorcist, 1973) -kopioita, mutta on parhaina hetkinään pahaenteinen ja hyytävä elokuva etenkin pääosassa nähtävän Jodi Sta. Marian heittäytyvän suorituksen ja kekseliäiden erikoisefektien ansiosta. Takaraivossa pyörivä ajatus elokuvan perustumisesta tositapahtumiin saattaa sekin tuoda lisätehoja katsomiskokemukseen.

Sodasta toipuva ja vahvasti katolinen Filippiinit yrittää Manilan pormestari Lacsonin (Nonie Buencamino) johdolla vaieta Claritan tapauksesta ja vedota tytön mielenterveysongelmiin. Claritan levitointi ja raajojen vääntely mitä mielikuvituksellisempiin asentoihin sellissä saa viranomaiset kuitenkin toisiin ajatuksiin ja kirkonmiehet on kuin onkin kutsuttava hätiin. Pappien ja Claritan kohtaamiset kulkevat tästä eteenpäin liiankin tuttuja latuja lähtien vuoropuhelusta, vihkiveden heittelystä, örinä-äänellä puhumisesta ja muista edellä mainitusta William Friedkinin elokuvaklassikosta tutuista elementeistä. Ohjaaja Cabridon ilmaisu miellytti kuitenkin silmää ja mukaan leikatut arkistokuvat pohjustivat ajankuvaa toimivasti, joten pahimmat itsestäänselvyydet voi antaa anteeksi. Fantasporton tuomaristo palkitsi Roderick Cabridon parhaan ohjaajan palkinnolla Fantasy-kilpailusarjassa.

**½--

Infección (Flavio Pedota, 2019)

Venezuela on köyhä maa, vaikka sillä on maailman suurimpiin kuuluvat öljyvarat. Öljyn hinnan romahduksen ja (maan entisen presidentin Hugo Chávezin mukaan nimetyn) chavinismiksi kutsutun politiikan epäonnistumisen myötä maa on suistunut kaoottiseen tilaan ja talousahdinkoon. Nykyinen presidentti Nicolás Maduro on jatkanut diktatuurin piirteitä saaneen chavinismin ja bolivarianismin tiellä. Kansalaisten pula ruoasta ja muista tavaroista on arkipäivää. Korruptio jyllää. Venezuelalaisen Flavio Pedotan debyyttiohjaus Infecciónin yhteiskuntakritiikki on verhottu zombielokuvan kaapuun, mutta Pedotan ja Yeimar Cabralin käsikirjoittamassa elokuvassa mikään ei jää arvailun varaan. Koronaviruksen leviämisen myötä Infección on myös globaalisti ajankohtainen.

Pedotan elokuvassa viruksen alkuperä ei ole Kiinassa vaan venezuelalaisessa vankilassa. Sieltä epidemia leviää Venäjältä kotoisin olevan krokodiliksi kutsutun huumeen ja lepakoista tarttuneen raivotaudin mutaationa. Leskeksi hiljattain jääneen lääkäri Adam Vargasin (Rubén Guevara) matkalla taistelussa tautia vastaan nähdään kärsimystä, hylättyjä asuinrakennuksia ja ostoskeskuksia. Maisemaa koristaa iso tragikoominen "Bolivaarisen vallankumouksen saavutus" -kyltti. Vastaavia suoria viittauksia Venezuelan päivänpolitiikkaan on Infecciónissa lukuisia ja elokuvassa nähtävän zombiaaltoon indikoivan uutisotsikon "Humanitaarinen kriisi leviää Venezuelassa" voi lukea monella tapaa.

Adam on jättänyt 9-vuotiaan poikansa tämän isovanhempien hoitoon. Niskaan hengittävien zombien sekä hermoherkkien armeijan edustajien lisäksi painaa mieltä huoli jälkikasvun turvallisuudesta. Rubén Guevara on pääosassa Adamina hieman väritön tuodakseen tätä ahdinkoa vakuuttavasti esille, mutta naapuri ja ystävä Johnny (Leonidas Urbina) on jo huomattavasti verevämpi hahmo. Tartunnan saaneet käyttäytyvät hyvinkin perinteisen zombimallin mukaisesti hyökkäämällä vielä terveiden kirjoissa olevien kimppuun ja pyrkimällä puremalla levittämään tautia. Zombien liikkumiseen on Pedota löytänyt uudenlaista kierrettä, järjestäen ennen kuvauksia jopa erityisen zombikoulun elokuvassa esiintyville ekstroille.

Infección on kuvattu valtaosin ohjaaja Pedotan kotikylän ympäristössä ja Venezuelan nykypäivään viittavat autiot rakennukset, bolivarianismia ylistävät kyltit ynnä muu inhorealismi on autenttista. Jollakin tapaa ei yllätä, että Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on kieltänyt Infecciónin kotimaassaan. Venezuelan ensimmäinen zombielokuva osuu arkaan paikkaan. Ensimmäisen lopputekstijakson jälkeen tulevia dokumentaarisella otteella toteutettuja haastattelupätkiä ei kannata missata.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6