Caroline Munro
Fantasporto 40 vuotta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Portviinin maistelu on Portossa olennaista harrastustoimintaa elokuvien katselun lomassa. Tuon juomista jaloimman pariin on luontevinta siirtyä Dom Luís I -siltaa pitkin Douro-joen vastarannalle Vila Nova de Gaiaan, jossa kaikkien maineikkaimpien portviinitalojen kellarit sijaitsevat. Sandeman on niistä tunnetuimpia ja vuonna 1790 perustetun, salaperäisestä mustaan viittaan ja hattuun pukeutuneesta nimikkohahmostaan tunnetun talon uumenista löytyykin kiehtovaa portviinihistoriaa mielin määrin. Lompakon nyörejä eri asteisesti hölläämällä saa opastetulla kellarikierroksella valita maisteltavien viinien määrän ja iän. Hämmentävämpi kokemus löytyy heti Sandemanin naapurista; Casa Portuguesa do Pastel de Bacalhau. Kirjaston ja palatsisalin yhdistelmä tarjoaa kristallikruunujen ja prameiden kullitettujen portaikkojen lomassa Serra da Estrela -juustolla täytettyjä turskapasteijoita ja portviiniä. Ne nautitaan luonnollisesti vanhoilla pilliuruilla soitetun klassisen musiikin säestyksellä. Tunnelma oli epätodellisen överi ja siirtyminen takaisin Rivoliin elokuvien pariin paikallaan.

Precarious (Weston Terray, 2020)

Weston Terrayn Precarious on todellinen DIY-elokuvantekemisen taidonnäyte. Mies on sekä ohjannut, kirjoittanut ja kuvannut päässään 20 vuotta hautuneen esikoispitkänsä itse. Lavastaja Louise Francon suosiollisella myötävaikutuksella konkretisoituneet visiot on kaiken lisäksi kuvattu valtaosin Terrayn kotitalossa muutamia ulkokohtauksia lukuun ottamatta. Pala palalta rakennetun mysteeritarinan käsityön taitavuus tulee esille jo hurmaavasti toteutetussa alkutekstijaksossa.

Lähtöasetelmassa haavoittunut Henry (Andrey Pfening) makaa maalaistalon vierashuoneen vuoteessa poliisien vartioimana. Eletään 1960-lukua ja arvoitusta jalkajousesta siipeensä saaneen Henryn tapauksen ympärillä aletaan avata varsin surrealistisin keinoin. Precarious muodostuu eräänlaiseksi tasohyppelyksi epätodellisessa aikuisten satumaailmassa. Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa (1865) ja Tim Burtonin elokuvat voisivat olla lähimpiä vertailukohteita, vaikka Terray seisookin näkemyksensä kanssa tukevasti omilla jaloillaan.

Matkalla kohti viimeistä tasoa ja loppuratkaisua tapaamme lukuisia eksentrisiä hahmoja, kuten vinksahtaneen kirjastonhoitajan (Juliana Frick), joka elokuvan edetessä paljastuu olevansa paljon muutakin. Precariousin jokainen otos vaikuttaa tarkkaan sommitellulta ja esimerkiksi toistuvasti kuvaan tulevat erilaiset vanhat puhelinkojeet tuntuvat kertovan elokuvassa omaa tarinaansa. Ben Eshbachin soundtrack on oivallinen ja maalailee hieman Danny Elfmaninkin mieleen tuovilla sävelkuvioilla. Maailmanensi-illassaan nähty Precarious palkittiin Fantasporton toisella kriitikkopalkinnolla.

***--

Una Chica Invisible (Francisco Bendomir, 2019)

Argentiinalaisen Francisco Bendomirin ohjaama ja kirjoittama esikoispitkä Una Chica Invisible on erinomainen esimerkki Beatriz Pacheco Pereiran ja Mário Dorminskyn Fantasporto-tiimin vuosien varrella tutuksi tulleesta kyvystä löytää uusia lahjakkaita elokuvantekijöitä. Aiemmin pari mainiota lyhytelokuvaa (tsekatkaapa YouTubestakin löytyvä makaaberi Buenas Manos, 2014) tehneen 32-vuotiaan Bendomirin debyytissä toimii suunnilleen kaikki. Ohjaaja-käsikirjoittaja itse pitää vahvimpana puolenaan tarinoiden keksimisen taitoaan, mutta monitasoisenkin tarinan kuljettamisen vaivattomuus se vasta vaikutuksen allekirjoittaneeseen tekikin.

Noin kolmen vuorokauden tapahtumista kertovan Una Chica Invisiblen päähenkilöitä ovat ihmisten tietokone-ongelmia ratkaisemaan erikoistunut Daniel (Javier De Pietro), sekä hänen omintakeisen huumorintajun omaava varhaisteini-ikäinen tyttärensä Juana (Lola Ahumada). Daniel on käyttänyt insinööritaitojaan kyseenalaisemmissakin hakkeroinneissa, ja tieto tästä on kulkenut myös Mauron (Pablo Greco) korviin. Tämä haluaisi tietokoneen ja kameroiden avulla vakoilla entisen tyttöystävänsä Andrean (Andrea Carballo) tekemisiä ja Daniel olisi pätevä henkilö tekemään tarvittavat asennukset Andrean kotiin. Neliödraaman ainekset ovatkin täten kasassa.

Daniel juuttuu itse tirkistelemään itsetuhoisia ajatuksia hautovan näyttelijätär Andrean elämää ja tapahtumat kehittyvät pienimuotoisen katastrofin partaalle. Sysimustan huumorin sävyttämä draama kategorioitiin kansainvälisessä ensi-illassaan Fantasportossa komediaksi, mutta se on aivan liian yksipuolinen määritelmä Bendomirin monitasoiselle elokuvalle. Pinnan alla käsitellään vakavia teemoja, kuten vainoharhaisuutta, itsemurhaa, YouTube-kulttuuria ja yleistä ihmissuhteiden vaikeutta. Onhan Una Chica Invisible totuuden nimissä myös jumalattoman hauska ja sen jokainen hahmo todella hyvin kirjoitettu. Una Chica Invisible -nimistä mangaa lukeva teinityttö Juana, oksennusrefleksiään hallitsematon näyttelijätär Andrea ja omiin sotkuihinsa kompastuvat säätäjät Daniel ja Mauro ovat tyyppejä, joiden kohtalo todella kiinnostaa.

Viimeistään hienon loppuratkaisun kohdalla selviää, että Una Chica Invisiblessä on mukana myös fantasiaelementtejä ja löytyypä elokuvasta tyylipuhtaasti toteutettu animejaksokin. Muutaman päivän sisällä liikkuvat aikatasojen vaihtelut istuvat tarinan kertomiseen saumattomasti ja erinomaista työtä tekevä näyttelijäkaarti ansaitsisi ihan oman artikkelinsa. Persoonallisen moodinsa Una Chica Invisibleen (kuten ohjaaja Bendomirin lyhäreihinkin) tuo elokuvassa käytetty klassinen musiikki ja erityisesti runsas oopperalaulanta. Nyt tuntuisi mahdottomalta kuvitella Una Chica Invisiblen ääniraidalla geneerisiä pop-biisejä tai tilaussäveltäjien perinteisempiä paisutuksia. Originaalisävelistä vastaa Pablo Crespo. Francisco Bendomir sai elokuvallaan Fantasporton juryn erikoispalkinnon, mutta tämän vuoden festivaalin ehdoton suosikkini olisi ansainnut pystejä enemmänkin.

****½

Bullets of Justice (Valeri Milev, 2019)

Jossakin lähitulevaisuudessa kolmannen maailmansodan aikaan Yhdysvallat kehittää salaisen "Projekti pekoniarmeijan" aikana ylivertaisen supersotilaan risteyttämällä ihmisen ja sian. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin muzzle (kärsä, kuono) -mutantit ovat vallanneet tiensä ravintoketjun huipulle ja hallinnoivat farmeja, joissa kasvattavat ihmisiä ravinnokseen. Pieni joukko homo sapiens -lajin edustajia Rob Justicen (Timur Turisbekov) ja tämän sisaren Rakshan (Doroteya Toleva) johdolla taistelee sikaihmisiä vastaan tavoitteenaan ainoan hedelmällisen mutantin, äiti-muzzlen tuhoaminen.

Bulgarialaisohjaaja Valeri Milevin ja kazakstanilaisen pääosan esittäjä Timur Turisbekovin yhdessä kirjoittama törkypläjäys mukailee etäisesti Pierre Boullen Apinoiden planeetta (1963) -romaanin ja siitä syntyneen elokuvasarjan dystopiaa, mutta ihan omalla sikamaisella otteellaan. Ultraväkivaltainen elokuva sisältää pieneen budjettiin nähden räväkästi toteutettuja toimintakohtauksia ja vaikuttaviakin post-apokalyptisia visioita. Sikamutantit on kehitetty oikeaoppisen vastenmielisiksi ja mielikuvituksellisissa ihmishamoissa (viiksinainen, miesmallisoturi), on hetkittäin jopa samaa vetoavuutta kuin George Millerin Mad Max -saagan elokuvien hahmokaartissa.

Pohjan onnistumiselta vie liiallisuuksiin asti viljelty kakkahuumori ja yleinen vitsiperseily, jota olisi oikeasti voinut vähentää noin 90 prosenttia. Vain yhtenä esimerkkinä hahmo nimeltä Benedict Arsehole, jonka pää muistuttaa sitä itseään ja suuaukon kohdalla olevasta peräreiästä kuuluu luonnollisesti vain pierua muistuttavia ääniä. Tämä ja lukemattomat muut "hauskuudet" naurattavat kyllä kertaalleen, mutta samoja vitsejä toistetaan lähes kipurajalle asti. Maailman tunnetuimpiin urheilijoihin kuuluvan portugalilaisen jalkapalloilijan hahmon ottaminen mukaan taisteluun mutantteja vastaan kuuluu Bullets of Justicen onnistuneempiin nokkeluuksiin.

Danny Trejo on saatu mukaan alun perin tv-sarjan pilotiksi tehdyn Bullets of Justicen näyttelijäkaartiin. Mutantteja vastaan taistelevan sisarusparin isää esittävää Trejoa ei montaa minuuttia valkokankaalla nähdä, mutta juuri sen verran, että elokuvaa voi miehen nimellä ja karun karismaattisella naamalla myydä. Eipä siinä mitään, hyödyllisesti käytettyjä minuutteja. Vähemmällä läskiksi vetämisellä Bullets of Justice olisi ollut tyly ja mukaansatempaava elokuvakokemus melkeinpä 1980-luvun eksploitaatiohengessä.

***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6