Caroline Munro
Fantasporto 40 vuotta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Dead Dicks (Chris Bavota, Lee Paula Springer, 2019)

Kanadalaispariskunta Chris Bavota ja Lee Paula Springer vastasi tämänvuotisen Fantasporton kenties omaperäisimmästä käsikirjoituksesta. Kengännauhabudjetilla tehdyn Dead Dicks -elokuvansa myös ohjanneet Bavota ja Springer käsittelevät skitsofreniaa, masennusta, itsemurhaa ja perhesuhteita kaikkea muuta kun totutulla tavalla.

Koko ikänsä ailahtelevaisesta taiteilijaveljestään Richiestä (Heston Horwin) huolta pitämään tottunut Becca (Jillian Harris) lähtee jälleen kerran veljensä asunnolle huolta herättävien soittopyyntöjen ja tekstiviestien hälyttämänä. Sieltä hän löytää Richien kuolleena, mutta asiat eivät olekaan näin yksiselitteisiä. Asunnolta löytyy nimittäin myös elävä Richie. Ja kun asiaa tarkemmin tutkitaan, löytyy paikalta pari kuollutta Richietä lisää. Selviää, että itsensä yhä uudelleen ja uudelleen hengiltä ottavasta Richiestä ilmaantuu makuuhuoneen seinälle ilmestyneen valtavankokoisen vaginaa muistuttavan pyörteen kautta aina uusi elävä ja hengittävä kopio. Sekä veli että sisar ovat kauhuissaan selittämättömän edessä.

Dead Dicksin vertauskuvallisuus ja body horror -elementit tuovat heijastumia maanmies David Cronebergin elokuvista ja löytyypä elokuvasta ainakin yksi kätketty, mutta selkeä viittaus ansioituneeseen kanadalaisohjaajaan. Lähes kokonaan yhdessä tilassa kuvatun elokuvan henkilökaartiin tuo lisänsä Richien naapuri Matt (Matt Keyes), jonka myötä avutuu myös Dead Dicksin huumoriaspekti. Elokuvan alkutekstien lomassa nähtävä masennustapauksien hätänumero kuitenkin osoittaa, ettei tässä olla ihan vitsiä vääntämässä. Budjetin rajallisuus näkyy ylöspanossa, mutta Dead Dicksin saama palkinto Fantasia-sarjan parhaasta käsikirjoituksesta on täysin ansaittu.

***--

Valan: Valley of Angels (Béla Bagota, 2019)

Béla Bagotan ohjaamaa ja kirjoittamaa unkarilaiselokuvaa Valan: Valley of Angels ei voi olla vertaamatta nykyään kovin suosittuun nordic noir -tyylisuuntaan, vaikka elokuvan tuottaja László Kántor väittikin Portossa käydyissä keskusteluissa Valanin edustavan ennemminkin transylvanian noiria jos jotakin. Bagotan esikoiselokuva sijoittuu Unkarin naapurimaa Romanian Transilvaniaan, mutta kun päähenkilönä on poliisi ja maisematkin talvisen lumisia, olisi tapahtumat kenties voitu siirtää pienellä mielikuvituksella Pohjoismaihinkin.

No ei sentään. Parhaat päivänsä nähnyt pieni kaivoskaupunki Valan makaa jylhän transilvanialaisen laakson pohjalla, ja rikospoliisi Péterin (Csaba Krisztik) ahdistuksen taustalla ovat tapahtumat Nicolae Ceausescun hirmuvallan päättymisen aikaan 1980-luvun lopulla. Kaoottisen tilanteen aikana Péterin ollessa vielä lapsi, hänen nuorempi sisarensa Juli (Tauber Boglárka) katosi Valanissa, eikä asia ole jättänyt poliisiksi valmistunutta Péteriä milloinkaan rauhaan. Isossa Brasovin kaupungissa työskentelevä Péter on erikoistunut kadonneiden tyttöjen jäljittämiseen, osan tapauksista liittyessä armottomaan ilotyttöbisnekseen. Poliisityöstä on tullut pakkomielle, sillä jokaisessa löytyneessä ja pelastetussa tytössä Péter näkee oman kadonneen sisarensa.

Kun Péter saa puhelinsoitolla ilmoituksen Valanin vuorilta lumen keskeltä löytyneestä naisen ruumiista, herää hänen päässään ajatus; voiko kyseessä olla hänen vuosikymmeniä sitten hävinnyt sisarensa Juli. Rauhaton Péter palaa selvittämään asiaa vanhaan kotikaupunkiinsa, jossa hän saa tutkittavakseen myös aivan tuoreen katoamistapauksen. Kaivoskaupungin ilmapiirissä on jotain pahaenteistä ja nuoria tyttöjä paljastuu vuosien varrella kadonneen enemmänkin. Péter aloittaa hermoja repivän selvitystyön, jossa kaikki, kaupungin poliisivoimat mukaan lukien, ovat epäiltyjä ja kivikään ei jää kääntämättä.

Jylhiä drone-otoksia myöten aidoissa Transsilvanian maisemissa taidokkaasti kuvattu Valan kantaa reilun puolitoistatuntisen kestonsa komeasti, vaikka etenkin vanhoja sukulaissuhteita perattaessa lievää ennalta-arvattavuutta mukana onkin. Valanin primus motor on Csaba Krisztikin angstisesti esittämä Péter, eikä sivurooleissakaan ole varsinaisesti moittimista. Koskettavan "kun menneisyys palaa kummittelemaan" -elokuvan debyyttinään tehnyt Béla Bagota on toiminut apulaisohjaajana useissa Unkarissa kuvatuissa amerikkalaistuotannoissa ja väittäisinpä että se näkyy jäljessä. Bagota nappasikin Fantasportosta tuplapotin; parhaan ohjaajan ja parhaan käsikirjoituksen palkinnot Directors’ Week -sarjassa.

***½-

Poissa / Gone (Arttu Haglund, 2019)

Avi Heikkisen ensimmäisestä Poissa-käsikirjoitusversiosta Arttu Haglundin ohjaamaksi valmiiksi elokuvaksi ehti kulua aikaa noin yhdeksän vuotta. Kuvauksia tehtiin vuosien varrella useampaankin otteeseen ja tekeminen maksettiin loppujen lopuksi ohjaajan omasta lompakosta, sillä rahoitushakemukset palasivat Haglundille niin sanotusti bumerangina takaisin. Mutta kun näkemys on tarpeeksi vahva ja talkoohenkeä löytyy, saadaan mikrobudjetillakin tehtyä hyviä elokuvia. Sellainen Haglundin rajoitetulla elokuvateatterikierroksellakin viime vuoden lopulla kotimaassa käynyt Poissa nimittäin on.

Panu Tuomikon vahvalla intensiteetillä tulkitsemalla kiteeläisellä Matilla on rakastava vaimo Teija (Eeva Putro) sekä pieni tytär Emma (Julia Hemmilä), mutta jotain tuntuu silti puuttuvan. Arjen rutiinit kotiympyröissä eivät maistu, ja työ liimatehtaallakin puuduttaa. Kaipaus pois rutiineista on vahva. Jos Matti onkin ollut henkisesti poissa läheistensä luota jo aiemmin, pian hän on sitä myös fyysisesti. Matille ilmaantuu varoittamatta kyky teleportaatioon, siirtymiseen silmänräpäyksessä paikasta toiseen. Matin itsensä hallitsemattomissa oleva teleporttailu alkaa hypähdyksillä kodin lähimaastossa, mutta kiihtyy pisteeseen, jossa Matti aineellistuu lähes kaikissa kuviteltavissa olevissa maailman kolkissa. Kun perheen isä on kokonaisvaltaisesti poissa eripituisia aikoja, kärjistyvät ongelmat niin kotona kuin työpaikallakin.

Poissa yhdistää arkipäivän ahdistuksen onnistuneesti fantasiaelementteihin ja jää katsojan tehtäväksi pohtia miten vertauskuvallisena Matin tarinaa pitää. Matin kaikki reaktiot läheisiään kohtaan epätavallisessa tilanteessa, ja motiivinsa yleensäkin, eivät tunnu täysin luontevilta. Ehkä asialle on elokuvan sisäisessä logiikassa selitys, mutta se ei tällä kertaa auennut. Keskeisimpien roolien näyttelijät ovat kuitenkin hyviä sekä uskottavia, ja taustatukea tuntemattomammille kasvoille antaa aina luotettava Tommi Korpela mainiossa pikkuroolissaan Matin työkaverina.

Poissa on kuvattu useamman vuoden aikana ja 30 eri maassa, mihin nähden se on hämmästyttävän yhtenäinen paketti. Se kertoo ohjaaja Haglundin osaamisesta ja vankkumattomasta uskosta elokuvaansa. Sen pani merkille myös Fantasporton elokuvayleisö, joka palkitsi Poissan kansainvälisen ensi-iltanäytöksensä jälkeen runsailla aplodeilla. Kotiin viemisiksi elokuva nappasi myös Fantasporton toisen kriitikkopalkinnon.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6