Caroline Munro
Fantasporto 40 vuotta
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Ohjaajalegenda Ruggero Deodato ilmaantui festivaalin vieraaksi perjantaina kuudes maaliskuuta. Virkeä 81-vuotias saapui sekä vastaanottamaan Fantasporton urapalkintoa että yhtenä Portossa nähdyn, jouluisia kauhutarinoita sisältävän, Deathcemberin (2019) ohjaajista. Antologiaelokuvan 24 tarinaa oli Portossa jaettu viisaasti kahteen osaan, Deathcember vol 1 ja Deathcember vol 2, jolloin joulunajalta monille tuttu ähky oli helpommin vältettävissä. Deodato kehui Portoa vuolaasti kertoen siitä tulleen ohjaajan nykyinen suosikkikaupunki entisen Istanbulin sijaan. Festivaalin järjestämästä risteilystä Douro-joella Deodato nautti ilmiselvästi täysin siemauksin, ja ikuiset kysymykset Cannibal Holocaustiin (1980) liittyen ohjaaja kuittasi toteamalla sen olevan nykyisin kaikkien naisten suosikkielokuva. Deodaton menneet ohjaustyöt tulivat kummittelemaan Portoonkin, kun tämä sai yllättäen lauantaiaamuna viestin David Paulin kuolemasta. Paul oli toinen barbaariveljeksistä, Deodaton vuonna 1987 ohjaaman hulvattoman The Barbarians -elokuvan päätähdistä.

Willow (Milcho Manchevski, 2019)

Fantasporton ansioituneimpia nimiä edusti New Yorkissa asustava makedonialaisohjaaja Milcho Manchevski. Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan voittajalta ja Oscar-ehdokkaalta nähtiin tämän tuorein ohjaustyö Willow, monisyinen kolme tarinaa sisältävä elokuva äitinä olemisen vaikeudesta ja lapsettomuuden pelosta. Yksi kauhuelementtejäkin sisältävä kertomus sijoittuu keskiaikaan ja kaksi seuraavaa nykypäivään. Manchevski sitoo itse kirjoittamansa tarinat taitavasti yhteen sekä teeman että elokuvan henkilöiden kautta. Toisessa episodissa kipuilee Rodna (Natalija Teodosieva) ja kolmannessa tämän sisar Katerina (Kamka Tocinovski). Ensimmäisen osion päähenkilö Donkan (Sara Klimoska) kokemukset vuosisatoja sitten heijastuvat omalla tavallaan myös Rodnan ja Katerinen elämään ja ihmissuhdekiemuroihin.

Ensimmäisessä tarinassa tapaamme nuoren maanviljelijäpariskunnan jossakin päin keskiaikaista Balkanin niemimaata. Epätoivoisesti lasta jo pitempään yrittäneet Donka ja Milan (Nikola Risteski) tekevät diilin paikallisen noidan (Ratka Radmanovic) kanssa. Tämä lupaa hoitaa parille hedelmällisyyttä vanhan rituaalin avulla, mutta haluaa vastineeksi heidän esikoisensa itselleen vanhuuden päiviensä turvaksi. Neuvottomat Donka ja Milan suostuvat vanhan naisen ehdotukseen ja loppujen lopuksi ilo oman lapsen saamisesta muuttuu tragediaksi.

Kuin huomaamatta Manchevski tuo ensimmäisen tarinan elementit myös kahteen seuraavaan nykyaikaan sijoittuvaan episodiin, jossa näennäisesti eri henkilöt painivat aivan samojen ongelmien kanssa kuin ihmiset satoja vuosia sitten. Jatkuvuutta löytyy eri aikakauden roolihenkilöien nimistä, sekä kuvissa vilahtelevista pajupuista (willow). Syvästi inhimillinen Willow on hyvä osoitus palkitun elokuvantekijän vahvasta luomisvireestä. Manchevski pokkasikin täysin ansaitusti Directors’ Week -sarjan voiton parhaasta elokuvasta eli Manoel de Oliveira -palkinnon.

****-

40 Anos de Fantasporto (Isabel Pina, 2020)

Isabel Pinan ohjaama ja käsikirjoittama dokumenttielokuva on juuri sitä mitä otsikkokin lupaa; festivaalin nelikymmenvuotinen historia haastattelujen, arkistofilmien ja valokuvien muodossa. Lähes parituntinen, informatiivinen ja hauska 40 Anos de Fantasporto viihdyttää koko kestonsa ajan, mutta se edellyttää tietysti kiinnostusta aiheeseen. Täpötäyden Rivoli-teatterin yleisöllä sitä ainakin riitti. Pinan dokumentin pääosissa ovat luonnollisesti Fantasporton perustajat Beatriz Pacheco Pereira ja Mário Dorminsky (kuvassa Karen Blackin kanssa), joiden haastattelujen ja muisteloiden parissa elokuva etenee. Pereira ja Dorminsky ovat Pinan omien sanojen mukaan hänen eniten kunnioittamansa henkilöt portugalilaisessa kulttuurielämässä, joten on luonnollista että heidän äänensä kuuluu. Pina on sen lisäksi halunnut antaa puheenvuoron kaikille vuosien varrella festivaalin kanssa tekemisissä olleille henkilöille, elokuvaohjaajista näyttelijöihin ja journalisteista filmiprojektorin käyttäjiin.

Valdemar Silveira (alempi kuva) kuuluu viimeksi mainittuihin. Hän on ollut Fantasporton koneenkäyttäjänä sen ensihetkistä 1980-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin festivaali järjestettiin puitteiltaan pienemmässä Carlos Alberto -teatterissa. Aamuun asti venähtäneissä elokuvamaratoneissa olivat projektoritkin kovilla ja kaikenlaista säätöä ja rautalankaviritystä tarvittiin. Silveira kertoo dokumentissa saaneensa myös kuulla projektiohuoneeseen eksyneiltä viisastelijoilta, että "noin antiikkisia filmiprojektoreita ei löydy edes elokuvamuseosta". Kyseessä lienee ollut saksalainen Ernemann IV -projektori vuodelta 1937, jollainen Fantasportolla alkuvuosinaan oli käytössä.

Dokumentissa omista Fantasporto-kokemuksistaan kertoo edellä mainittujen lisäksi yli viisikymmentä festivaalin kanssa tekemisissä ollutta elokuva-alan ihmistä, ja tarinoita elävöitetään Cashell Horganin tekemillä animoiduilla siirtymillä. Muisteloita riittää kreiseistä sattumuksista onnen hetkiin. Onhan moni nykyään kansainvälisestikin ansioitunut elokuvantekijä ottanut uransa ensiaskeleet Fantasportossa. Pereiran ja Dorminskyn kokemukset nimekkäiden, mutta haastavien ohjaajavieraiden kanssa ovat erityisesti kuulemisen arvoisia. Matkalla ei ole vältytty vastoinkäymisiltäkään, mutta kaikesta paistaa läpi rakkaus elokuvaan. Fantasporto on kansallisaarre, joka nauttii kansainvälistä arvostusta.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6