Caroline Munro
Muistoja menneisyydestä - kannibaalit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5


Olipa kerran...
Ihmislihaa ja eksotiikkaa

Kuvausryhmän viimeinen jäsen oli kauhun vallassa. Hän kuitenkin voitti pelkonsa ja tallensi näyttelijätär Francesca Ciardin pitkän kuolinkamppailun. Tuskissaan, käsillään vastustaen, Ciardi vääntelehti vasten punaiseksi värjäytyvää liejuista multaa, kun miehet repivät ja raiskasivat hänen alastomaksi riistettyä ruumistaan. Sitten kaikki lakkasi. Yksi miehistä nosti ilmaan näyttelijättären irtihakatun pään. Auringon polttavat säteet välkehtivät puiden latvojen välitse Ciardinin alastomalle ruumiille, ja alkuasukkaat huomasivat tapahtumat kuvanneen miehen.

Kun Kannibaalien polttouhrit eli Cannibal Holocaust sai vuonna 1980 ensi-iltansa, aiheutti se maailmanlaajuisen shokin. Raakuudet eivät olleet vieraita italialaiselle elokuvateollisuudelle, mutta tällä kertaa elokuvan sisältöön havahduttiin aina oikeuslaitosta myöten. Kuolleeksi mainostetun Ciardin ylösnousemus tapahtui kuitenkin 10 päivää ensi-illan jälkeen, kun samassa kohtauksessa surmattu Luca Barbareschi otti häneen yhteyttä. Pelastaakseen oman nahkansa, täytyi ohjaaja Ruggero Deodaton (mustavalkokuva) rikkoa näyttelijöiden kanssa sovittu mediahiljaisuus, jonka tarkoitus oli - ironista sinällään - luoda illuusio siitä, että kaikki mitä valkokankaalla näkyy, on totta.



Tässä oli onnistuttu, sillä italialaiset oikeusoppineet epäilivät ihmisten tulleen aidosti surmatuksi elokuvan kuvauksissa. Deodato vältti vankeustuomion tuomalla näyttelijänsä julkisuuteen, mutta Cannibal Holocaust kiellettiin silti raaistavana ja liian todellisena - mihin osaltaan vaikuttivat kameroiden edessä tapetut kuusi eläintä. Elokuvasta tuli genrensä kirkkain ja synkin helmi; genren, jonka lyhyt historia on täynnä täyskieltoja, leikkauksia ja matkoja hyvän maun tuolle puolen. Katsojat halusivat tulla shokeeratuiksi ja tähän kutsuun elokuvientekijät vastasivat täysin sieluin.

Raaka maailma

Pahamaineisimpien kannibaalielokuvien ensimmäiset selkeät esikuvat näkivät päivänvalonsa vuonna 1962, jolloin shokkileikkauksiin ja julmuuksiin keskittynyt Tämä on maailma (Mondo Cane) tarjosi avaimenreiän, josta kultivoitunut yleisö saattoi tirkistellä muun maailman kauheuksia. Muutama vuosi myöhemmin kyseisen ”koirien maailman” luoneet Gualtiero Jacopetti ja Franco Prosperi siirsivät kameransa Afrikan mantereelle todistaen paikallisia outouksia sekä kauheuksia mukaan lukien eläimiin kohdistuva summittainen ja järjettömältä vaikuttava väkivalta. Hyvästi, Afrikka! (Africa addio, 1966, kuva) uskoi brutaaliin eksotiikkaan sekä yleisön haluun koetella itseään. Omien sanojensa mukaan Jacopetti halusi näyttää realistisen, kaunistelemattoman elämisen todellisuuden. Keskeisenä motiivina ja vaikuttimena toimi länsimaalaisen kaupunkilaisyhteiskunnan erkaantuminen luonnon raadollisuudesta.

Samaan aikaan uudella mantereella, Miamissa Floridassa, kuvasi Herschell Gordon Lewis uudenlaista fiktionaalista verellä mässäilyä. 1963 sai ensi-iltansa Blood Feast, joka ei tähdännyt elokuvahistoriaan tähtinäyttelijöiden tai juonen varassa, vaan simuloimalla silmitöntä ja täysin ylitse lyötyä silpomista.

Sekä splatter-elokuvat että mondo-dokumentit poikivat nopeaan tahtiin jäljittelijöitä, eikä ollut enää kuin ajan kysymys milloin yhä julmempia raakuuksia janoavien katsojien nälkä käynnistäisi elokuvateollisuudessa varsinaisen lihamyllyn. Taiteenlajina ja kulutuksen muotona elokuva ympäri maailmaa raaistuikin huomattavasti 70-luvun alussa ja uudenlainen realistinen, jopa naturalistinen, väkivalta tuli valkokankaille jäädäkseen.

70-lukua voidaankin syystä pitää elokuvahistorian toistaiseksi villeimpänä vuosikymmenenä. Se käynnistyi jotakuinkin hetkenä, jona George A. Romeron zombiet alkoivat syödä ihmisen lihaa, Tobe Hooperin moottorisahamurhaaja heräsi ja Wes Cravenin ”viimeisen talon” laidalla raiskattiin ja surmattiin nuori tyttö, mutta vuosikymmenen muistetaan myös aikana, jona porno avasi syvän kurkkunsa ja käsite ”snuff” poltteli virkavallan huulilla. Monessa mielessä alussa mainittu Cannibal Holocaust onkin vuosikymmenen ajan jatkuneen kehityksen lakipiste, oman aikakautensa Pandoran lipas, joka laajasti tuomittiin eri maiden sensuurielimien tahdosta, mutta josta on kasvanut yksi italialaisen elokuvateollisuuden kriittisimmistä ja menestyneimmistä nimikkeistä.

Sivu:

1 2 3 4 5