Caroline Munro
Muistoja menneisyydestä - kannibaalit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

"Aikamme suurin shokki"

Ennen Deodaton tyylinäytettä markkinoille ehti vielä vuonna 1978 valmistunut gialloistaan paremmin tunnetun Sergio Martinon Viidakon julma salaisuus (The Mountain of the Cannibal God). Elokuva oli sangen eksploitatiivinen, joskin tyylitelty viidakkoseikkailu, johon ohjaaja lisäsi levittäjien toiveesta muutaman tarinasta irrallisen ja eläimen kuolemaan johtavan kohtauksen. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa 70-luvun naturalistisen kauhun perintö kulminoitui sellaisiin snuff-myyttiä lietsoviin elokuviin kuten Snuff (1976) ja The Last House on Dead End Street (1977). Edelleen mondo-dokumenttien saralla oltiin edetty pisteeseen, jona päivänvalonsa näki erilaisista autenttisista kuoleman kuvauksista koostuva John Alan Schwartzin Faces of Death (1978) - elokuva, joka mainostaa tulleensa kielletyksi yli neljässäkymmenessä maassa. Vastaavanlaisia teoksia tuotettiin monia muitakin, kuten esimerkiksi The Last Savage (Addio ultimo uomo, 1978), jossa näytetään ruumista monia minuutteja, unohtamatta raakoja eläinkohtauksia. Samainen ohjaajakaksikko Alfredo Castiglioni ja Angelo Castiglioni olivat shokeeranneet aiemminkin, elokuvallaan Africa Uncensored (Africa ama, 1971), joka sisältää muun muassa tyttölasten ympärileikkauksia. Myöhemmin 80-luvulla he tekivät saman teoksessaan Afrikan suloiset villit (Shocking Africa; Africa dolce e selvaggia, 1982) alustaen kohtauksen sanoin: tätä ei kuvattu sensaationhakuisuuden takia, vaan todistuksena siitä hirvittävästä todellisuudesta, joka on yhä olemassa ja jota ei voi sivuuttaa.

Kyseisiä dokumentteja, kuten myös kannibaaligenreä kokonaisuudessaan, syytetään toisinaan rasismista. Se on tosin väärä tulkinta, sillä vaikka teokset esittävät länsimaalaiset primitiivisiksi esiteltyjen tapojen arvioijina, suuntautuu kritiikki usein länsimaalaista luonnosta erkaantumista sekä falskia elämäntapaa vastaan. Esimerkiksi The Last Savage yhdistelee saumatta kohtauksia afrikkalaisen heimon rituaaleista länsimaissa tehtäviin verisiin kauneusleikkauksiin. Afrikan suloiset villit puolestaan kysyy, onko enää nykyaikana tarvetta joillekin sellaisille primitiivisille kauheuksille, joita elokuvassa nähdään.

Fiktio ja todellisuus eivät sekoittuneet ainoastaan elokuvissa, mutta myös mediassa ja laajemmin yhteiskunnassa. Kumpikaan "snuff-elokuvista" - Snuff tai The Last House on Dead End Street - ei sisältänyt oikeaa murhaa, mutta elokuvien todellinen luonne ei ollut alunperinkään keskustelun ydin, saati se että Faces of Death sisältää monia lavastettuja - täysin fiktiivisiä - kohtauksia. Ennemmin paheksuttiin elokuvien moraalista asemointia, missä apuna käytettiin huhua oikeista elokuvia varten kuvatuista surmista. Reilun vuosikymmenen kestäneen kädenväännön jälkeen eksploitaatio oli joka tapauksessa saavuttamassa lakipisteensä. Ironista sinällään, monien mielestä se tapahtui teoksessa, joka pintapuolisten raakuuksien sijaan käänsi kameransa suoraan kohti sekä mediaa että maksavaa yleisöä. Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust kertoi Amazonin viidakkoon kadonneesta filmiryhmästä, jonka raa'at teot ja kohtalo paljastuvat, kun heidän kameranegatiivinsa löydetään. Lopputulos yhdisteli onnistuneesti jo olemassa olevia elokuvataiteen raadollisimpia elementtejä.

Cannibal Holocaustista tuli eksploitaatioteollisuuden elokuvallisesti tyylikkäin ja moniulotteisin tuotanto. Muun muassa Lloyd Kaufman huomauttaa Jay Slaterin kokoamassa kirjassa Eaten Alive! kuinka Cannibal Holocaust esitti erityisen mediakriittisen näkökulman aikakautena, jona uutistoimistojen toiminta haluttiin nähdä moraalisesti korrektina. Teoksen mukaan uutistoimittajien sekä dokumentaristien metodit liikkuvat harmaalla vyöhykkeellä, koska he tuottavat lavastettua materiaalia katsojille. Toisaalta Deodaton käyttämät fiktiiviset dokumentinomaiset otokset, joita eräässä kohtauksessa vahvistetaan kuvilla sisällissodan aikana tapahtuvista lasten ja aikuisten teloituksista, sekä jatkuvasti läsnäoleva kamera, vihjaavat myös syvästä elokuvataiteen ristiriidasta, jonka todistajaksi elokuvateatterin yleisö pakotetaan. Näkökulma on otettu suoraan mondo-dokumenteista fiktiivisen elokuvan tehokeinoksi. Kaikki mitä kuvataan, kuvataan jotakuta varten. Katsojien moraali mureni entisestään, kun he keskellä väkivaltaisia tapahtumia huomasivat seuraavansa jättikilpikonnan yksityiskohtaista teurastusta kameran tuskallisen surinan kuuluessa Riz Ortolanin luoman haikean musiikin taustalla. Jotakin rajoja rikkoneen eksploitaation tekemisestä kertoo se, että Francesca Ciardin oksennusrefleksi kyseisessä kohtauksessa on aito ja apulaisohjaaja Lamberto Bava poistuu metsään niin ikään oksentamaan. Tekijöiden puolustus oli, että kilpikonna käytettiin ruoaksi, samaan tapaan kuin vaikkapa se vakuumipakattu häränliha, jota myydään kaupanhyllyiltä. Esimerkiksi Francesca Allievin vuoden 2017 väitöstutkimuksen mukaan maailmassa teurastetaan joka vuosi noin 63 miljardia eläintä, eli joka päivä 170 miljoonaa. Kohtauksella on myös toinen merkitys, sillä se toimii metaforana elokuvan lopulle, jossa ihmisistäkin tulee pelkkää orgaanista hyödykettä. Kuoleman jälkeen emme ole mekään enää älyä ja sivistystä, vaan raakaa lihaa.

"The one that goes all the way!" luvattiin Cannibal Holocaustin mainoslauseessa. On jopa esitetty, että elokuva meni liian pitkälle ja huolimatta sitä seuranneesta lyhytaikaisesta kannibaalielokuvien buumista, lopetti erään aikakauden eksploitaatioelokuvien historiassa. Kieltämättä kyseessä on täysin ainutlaatuinen ja ennen kaikkea raadollisen rehellinen kuvaus ihmisen teoista.

Sivu:

1 2 3 4 5