Caroline Munro
Muistoja menneisyydestä - kannibaalit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5


Kiellettyjä kuvia

Cannibal Holocaustin aallonharjalla myös Lenzi palasi videobuumin kynnyksellä ihmissyönnin pariin peräti kahden elokuvan voimin. Sekä Eaten Alive! (Mangiati vivi!, 1980) että Cannibal ferox (1981, yläkuva) omaavat oman kontroversiaalin historiansa. Elokuvallisesti ne ilmentävät kuitenkin taantumaa takaisin tuotantoarvoiltaan heikkotasoiseen eksploitaatioon muun muassa muista elokuvista kierrätettyine kohtauksineen. Niiden maine silti taattiin viimeistään videosensuurin lyödessä läpi halki maailman. Iskulauseet, kuten "Banned in 31 Countries", olivat kuin luotu kirvoittamaan yhä ahtaammalle joutuvien elokuvaharrastajien mielikuvitusta. Elokuvantekijät olivat tästä tuskallisen tietoisia. Esimerkiksi Lenzi kasvatti mainettaan kuvaamalla kuinka naiselta syödään rinta ja miehen penis leikataan irti, unohtamatta kyseenalaisia eläintappoja. Niin ikään myös D'Amato palasi ihmissyönnin pariin ensin nekrofilian merkeissä (Buio Omega, 1979) ja sittemmin kuvaamalla kuinka elävän naisen kohdusta kaivetaan ulos sikiö, joka pureskellaan palasiksi (Antropophagus, 1980). Erityisen maininnan ansaitsee Alberto Cavallonen esihistoriaan sijoittuva Master of the World (I padroni del mondo, 1983), jonka erikoisuus on aivojen kaivaminen ulos päästä ja niiden jakaminen ringissä. Thaimaassa tuotetussa hyvin hektisessä viidakkotoimintaelokuvassa The Mercenary (Cannibal Mercenary, 1983, kuva) niin ikään loppupuolella nähdään kannibaaleja. Elokuvan gore-erikoisuutena toimii kallon halkaiseminen piikillä ja vasaralla. Nykysilmin tarkasteltuna näiden elokuvien tehosteet ovat vaihtelevan onnistuneita, mutta upotettuina kauttaaltaan nihilistiseen tunnemiljööseen yhä puistattavia.

Jesus Franco (Mondo cannibale, 1980, kuva, ja Devil Hunter, 1980), Mario Gariazzo (Amazonia: The Catherine Miles Story, 1985), Alain Deruelle (Cannibal Terror, 1980) ja Michele Massimo Tarantini (Massacre in Dinosaur Valley, 1985) ovat muutamia muita genreen vaihtelevalla menestyksellä nimensä jättäneistä ohjaajista. Francon käsialaa on myös markkinointitarkoituksessa Saksassa nimellä Mondo Kannibalen julkaistu Diamonds of Kilimandjaro (1983), jolla ei ole kuitenkaan juuri mitään tekemistä kannibaalien kanssa. D'amato yritti niin ikään lisätä seksielokuvansa Orgasmo nero (1980) vetovoimaa irrallisella lyhyellä kannibaalikohtauksella. Samoin hänen ohjauksensa Papaya: Love Goddess of the Cannibals (Papaya dei Caraibi, 1978) on kaikkea muuta kuin genren elokuva. Shokeeraavista mondo-dokumenteistaan tunnettu Antonio Climati (mm. Sweet and Savage, 1983) ohjasi hänkin "kannibaalielokuvansa" The Green Inferno (1988), joka briteissä tuotiin dvd-markkinoille harhaanjohtavasti nimellä Cannibal Holocaust II, vaikka elokuva ei sisällä juurikaan mitään lajityypin "myyntivalteista". Erityisen maininnan ansaitsee vielä Antonio Margheritin aikansa eri populaarigenrejä sulauttava Cannibal Apocalypse (Apocalypse domani, 1980), jossa Atlantassa ihmisiä muuttuu kannibaaleiksi Vietnam-veteraanien mukana tulleen viruksen seurauksena.

Jos katsoo taaksepäin koko kannibaalielokuvien parikymmenvuotista kehitystä aina ensimmäisistä mondo-dokumenteista markkinoiden kuihtumiseen, ei voi välttyä ajatukselta että sensuurista vapautumisen huuma näki huippunsa 80-luvulle tultaessa. Käytännössä kokeiltiin kaikkea, mitä oli valkokankailla mahdollista näyttää, välillä jopa testaten lain rajoja. Jos joku tänä päivänä yrittäisi tuoda valkokankaille samankaltaisen väkivallan kavalkadin, olisi se helppoa tuomita tarpeettomana sensaationhakuisuutena mutta myös jäljittelynä. Kannibaalielokuvat, niiden tekeminen sellaisina kuin italialaiset ne meille tarjosivat - poliittisesti epäkorrekteina - kuuluvat eittämättä jo kadonneeseen maailmaan. Joskin niiden esittämä sosiaalinen kritiikki on yhä ajankohtaista.

Tämä ei suinkaan tarkoita kannibalismin kuolemaa, onhan kyseessä eräs ihmiskunnan keskeisimmistä tabuista. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (The Cook the Thief His Wife & Her Lover, 1989), Hannibal (2001) ja Erämaa syö miestä (Ravenous, 1999) sekä tositapahtumiin pohjaava Cannibal (2005) ovat esimerkkejä modernimmasta lähestymisestä aiheeseen. Edelleen dokumenttien laajasta kirjosta löytyy Kazuo Haran palkittu The Emperor's Naked Army Marches On (1987), joka käsittelee toisen maailmansodan aikana Uudessa-Guineassa tapahtuneita rikkomuksia. Rajumpia fiktiivisiä maistiaisia tarjoavat mm. lasten paloittelua sekä hampurilaisten väliin pakattua ihmislihaa sisältävät pahamaineiset mutta suositut CAT III -kategorian elokuvat The Untold Story (1993, kuva) ja Ebola Syndrome (1996) sekä Hisayasu Saton sadistinen Naked Blood (1995, alakuva), joka esittelee mm. omien genitaalien pureskelua. Ja palataksemme jälleen Italiaan; Lucio Fulcin ohjauksessa Touch of Death (1988) naisten jäänteiden nauttiminen yhdistyy äärimmäiseen brutalismiin sekä mauttomuuteen misogynistiseksikin luonnehditun gorekomedian muodossa. Entäpä nuo nälkäiset maan uumenista nousevat elävät kuolleet? Ihmislihan nälkä on loputon mutta kannibalismi genrenä kuollut.

Eli Roth yritti uudelleenlämmittää lajityyppiä vuonna 2013. Tuolloin valmistunut The Green Inferno osoitti kuitenkin korkeintaan elokuvataiteen hiipumisen mitä kontroversiaaleimman väkivallan suhteen, eikä elokuva uskaltanut koetella yleisön sietokyvyn rajoja. Myös Bruno Mattein uusi tuleminen elokuvilla Mondo Cannibal (2004) ja In the Land of the Cannibals (2004) jäi vaisuiksi. Sinällään roisia kannibalismia sisältävät teokset eivät tarjoa mitään uutta ollen lisäksi pienen budjettinsa vankeja.

Sivu:

1 2 3 4 5