Caroline Munro
Fantasporto 2021 - The Covid Edition
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

Awauta (Mile Nagaoka, 2021)

"Kannoura
Zorori-ya zorori-ya zon zorori
Yonbori yonbori yo-yonbori
Eiya!"

Mile Nagaokan Awauta on runsaan tunnin mittainen katsaus japanilaiseen estetiikkaan ja elämänmuotoon. Näennäisesti elokuvan keskipisteessä on entinen geisha Yumiko (Noe Tawara), joka ensin matkustaa suurkaupungista kotiseudulleen Tokushimaan suremaan äitinsä kuolemaa tätinsä luokse, palatakseen sitten kaupungin humuun kohtalokkainkin seurauksin. Awauta on kuitenkin ennen kaikkea japanilaisten rituaalien puolueetonta havainnointia 1600-luvulta alkaneelta Edo-kaudelta kotoisin olevan Sekizoru-kansanlaulun rytmittämänä. Audioraita on muutenkin tärkeässä osassa viipyilevien kuvien taustalla; kun eksoottisen kuuloiselta kansanlaululta ollaan tauolla, maalailee Hideyuki Hashimoto pianollaan äänikuvia japanilaisoriginaaleista Mozartiin.

Seesteisissä kuvissa nähdään yksityiskohtaisesti arkisia seremonioita kokkaamisesta itse ruokailuun ja pyykinpesusta kananmunan kuorintaan. Japanilaisia huonekaluja tai arkkitehtuuria unohtamatta. Kuvakulmat ovat toisinaan lattiaperspektiivissä, dialogi on niukkaa ja kaikesta huokuu jonkinlainen kiireettömyys. Yumiko kohtaa yöllisellä baarireissulla petollisen naistennaurattajan, mutta ikävät tapahtumat johtavat ainakin hetkellisesti johonkin parempaan vain öisin työskentelevän baarimikko Kojin Hideo Masunaga) tapaamisen myötä. Awauta on lähes juoneton elokuva, mutta ihmiskohtalot välittyvät erinomaisesti ja vanhaan japanilaiseen tapakulttuuriin on mielenkiintoista kurkistaa.

Awauta palkittiin Fantasporton Directors' Week -sarjan parhaasta ohjauksesta sekä vielä juryn erikoispalkinnolla.

***½-

Marionette (Elbert van Strien, 2020)

Hollantilaisohjaaja Elebert van Strienin edellinen pitkä elokuva, kauhumysteeri Two Eyes Staring (2010) nähtiin kymmenen vuotta sitten myös Helsingissä Night Visions -festivaalin ohjelmistossa. Van Strienin uutukainen Marionette perustuu miehen omaan De marionettenwereld -lyhytelokuvaan vuodelta 1993, eikä Van Strienin yhdessä Ben Hopkinsin kanssa käsikirjoittamasta Marionettestakaan arvoituksellisia piirteitä puutu. Psykologinen draama trillerimausteilla sekoittaa mukaan yliluonnolliseltakin vaikuttavia asioita, mutta tarjoaa liian monta loppukäännettä selvitäkseen kunnialla kuiville.

Auto-onnettomuudessa aviomiehensä hijattain menettänyt lapsipsykiatri Marianne (Thekla Reuten) haluaa elämälleen uuden alun ja muuttaa New Yorkista skotlantilaiseen pikkukaupunkiin terapistiksi lasten psyykkisiä häiriöitä hoitamaan erikoistuneelle klinikalle. Haastavimmaksi tapaukseksi osoittautuu 10-vuotias, synkkiä piirroksia Mariannen vastaanotolla raapusteleva ja lähes puhumattomaksi heittäytynyt Manny (Elijah Wolf). Tarkemmin Mannyn piirroksia tutkittuaan Marianne huomaa, että ne ovat suoraan yhteydessä kaupungissa tapahtuviin onnettomuuksiin ja kuolemantapauksiin.

Mannyn hahmosta voi vetää janan solipsismiksi kutsuttuun filosofiseen näkemykseen, jossa havainnoija määrää sen mitä on olemassa. Kaikki olemassa oleva on siis kiinni vain omasta ajattelusta ja tahdosta. Manny ei piirroksillaan siis pelkästään kuvaile tulevia tapahtumia, vaan kuten itse Mariannelle toteaa "minä saan asioita tapahtumaan!" Manny on suoraa jatkumoa klassisille karmiva kakara -hahmoille, jotka ovat tuttuja vaikkapa Richard Donnerin Ennustuksesta (The Omen, 1976) tai Fritz Kierschin Maissilapsista (Children of the Corn, 1984), ja nuori Elijah Wolf hoitaa tonttinsa uskottavasti; Manny on ihan helvetin kolkko miehenalku.

Marionette säilyttää mielenkiintonsa tiettyyn rajaan asti, mutta hämärtää mindfuck-tasoille asti sen, mikä on Mannyn päässään luomaa ja mikä ei. Asioiden avoimeksi jättäminenkin voi olla hedelmällinen ratkaisu, mutta siihen päädytään liian monen käänteen kautta, eivätkä Marionetten lukuisat takaumakohtaukset yhtään selkeytä kunnianhimoisen elokuvan filosofista pohdintaa. Lähes kaksituntisena elokuva on ylipitkä ja hyötyisi muiltakin osin uudelleenleikkaamisesta. Thekla Reuten palkittiin roolistaan parhaan naispääosan palkinnolla ja mainita kannattaa myös Han Ottenin ja Maurits Overdulven tummanpuhuva, Howard Shoresta muistuttava musiikki. Muun näyttelijäkaartin tutut ja kokeneet brittikasvot jäävät yllättävän vaisuiksi rooleissaan.

**½--

The Trouble With Being Born (Sandra Wollner, 2020)

Saksalaisen Sandra Wollnerin toinen pitkä elokuva The Trouble With Being Born on festivaalikierroksellaan saanut osakseen paitsi kehuja ja palkintoja, myös paheksuntaa ja kauhistelua. Berliinin elokuvajuhlilla osa yleisöstä marssi kesken ensi-iltanäytöksen ulos, ja Melbournen kansainvälinen elokuvafestivaali päätti poistaa The Trouble With Being Bornin kokonaan ohjelmistostaan. Syynä on Wollnerin omaperäisessä tieteiselokuvassa kuvattu aikuisen miehen ja lapsihahmoisen androidin läheinen suhde, joka on koettu sopimattomana ja jopa pedofiliaan myönteisesti suhtautuvana.

Katsojaa säännöllisin väliajoin haastavan, perinteisen elokuvakerronnan kaavaa rikkovan The Trouble With Being Bornin ensimmäinen puoli kuvaa keski-ikäisen Georgin (Dominik Warta) ja 10-vuotiaan Ellin (Lena Watson, salanimi) keskinäistä suhdetta ja päivittäisiä arkirutiineja asumassaan talossa. Elli on androidi, jonka muistiin on ohjelmoitu "iskäksi" kutsumansa Georgin pikkutyttönä oleminen. Läheisyys, halailu ja tietty intiimiys on kuvissa läsnä, mutta sitä arveluttavampi materiaali täytyy hakea katsojan korvien välistä. Elli on Georgin rakentama ihmismäinen konekorvike kadoksissa olevalle, niin ikään Elli-nimiselle tyttärelle ja heidän yhteisissä kohtauksissaan on tätä kautta läsnä myös tiettyä surumielisyyttä.

Provokatiivinen ja tekoälyä kriittisesti tarkasteleva The Trouble With Being Born laittaa toisella puoliskollaan konventionaalisen hahmojen kehityksen totaalisen uusiksi. Tapaamme matkalla myös kadonneen Elli-tyttären, ennen kuin androidi-Elli päätyy iäkkään rouva Schikowan (veteraaninäyttelijä Ingrid Burkhard) omistukseen. Tämän hoteissa Ellistä tulee Emil, rouva Schikowan nuorena kuolleen veljen koneellinen korvike. Mutta voiko tekoälyllä luoda loputtomasti uusia "muistoja"? Kukaan ei väitä, että The Trouble With Being Born olisi helppoa katsottavaa. Se ei ole sitä rakenteensa tai aiheensakaan puolesta, mutta Wollnerin elokuva onnistuu haastamaan katsojan ajattelemaan; jos osaamme luoda koneälyn, miten se vaikuttaa meihin ja ihmisyyteemme?

The Trouble With Being Born sai Fantasy-sarjassa ansaitusti Fantasporton tuomariston erikoispalkinnon.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6