Caroline Munro
Fantasporto 2021 - The Covid Edition
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6

In the Quarry (Bernardo & Rafael Antonaccio, 2019)

Kuuma aurinkoinen päivä. Noin kolmekymppiset ystävykset lapsuudestaan tutun, vanhaan avokaivokseen muodostuneen lammen äärellä piknikillä. Grillataan, nautitaan olutta ja välillä pulahdetaan lampeen vilvoittelemaan. Mikä voisi tällaisena päivänä mennä pieleen? Kaikki.

Uruguaylaisten Bernardo ja Rafael Antonaccion esikoispitkä oli 41. Fantasporton mieluisimpia yllätyksiä. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastanneiden veljesten psykologinen draamatrilleri In the Quarry sijoittuu kokonaisuudessaan yhteen tapahtumapaikkaan, mainitun lammen äärelle, mikä on pelkästään eduksi tiiviin ja jopa klaustrofobisen tunnelman luomisessa. Kameran takanakin hääränneen Rafael Antonaccion vihjailevat kuvakulmat antavat aavistaa jo ensi sekunneista lähtien, että jotain tässä paratiisimaisessa asetelmassa on pielessä.

Alicia (Paula Silva) on tuonut vanhojen lapsuuskavereidensa Tinchon (Rafael Beltran) ja Tolan (Luis Pazos) nähtäväksi uuden poikaystävänsä Brunon (Augusto Gordillo), mistä näennäisen leppoisissa tunnelmissa alkaneen päiväretken pinnan alla kytevät jännitteet alkavat kehittyä. Bruno on pääkaupunki Montevideosta ja hänellä on alentuva suhtautuminen "maalaisempiin" Tinchoon ja Tolaan, joiden kotiseudulla nyt ollaan. Lisäksi Tincho on Alician lapsuuden mielitietty, joten törmäysvaara mustasukkaisen Brunon kanssa on todellinen. Testosteroni suorastaan tihkuu valkokankaalta.

Sovinistisella Brunolla on totaalisen omistava suhtautuminen tyttöystäväänsä Aliciaan ja Latinalaiseen Amerikkaan liitetty machokulttuuri puskee armottomasti esille, kun asiat Tinchon ja hermoherkän Brunon välillä eskaloituvat. Aurinkoisista tunnelmista mustasukkaisuusdraamaksi muuttuva In the Quarry ottaa loppuhetkillään onnistuneesti kierrettä kauhuelokuvan suuntaan ja 80-minuuttinen laitetaan tiiviisti pakettiin. Siihen liittyen; muistakaa varoa ongenkoukkuja tällaisten lampien lähellä liikkuessanne. Augusto Gordillo hermoili Brunon roolissa itselleen parhaan näyttelijän palkinnon Fantasy-sarjassa. Mainitsematta ei voi jättää myöskään Hernán Gonzálezin täydellisesti tunnelmiin istuvaa country/roots/R&B -tyylistä soundtrackia.

****-

Dinner in America (Adam Rehmeier, 2020)

Adam Rehmeierin kirjoittama ja ohjaama mainio musta komedia Dinner in America tarjoaa räväkkää punk-asennetta, roisia kielenkäyttöä ja epätodennäköisen rakkaustarinan. Simon (Kyle Gallner) on huumediileri, pyromaani ja paikallisen punkbändi Psyopsin hiihtomaski päässä esiintyvä, taiteilijanimeä John Q käyttävä laulusolisti. Simonin perusilme ja olotila on "vittuuntunut kaikkeen", ja osansa ärtyisyydestä voi saada kuka tahansa umpimähkäinen vastaantulija, joka sattuu tuijottamaan Simonia liian pitkään.

Satunnaisia tuloja farmaseuttisissa tutkimuksissakin (lue: pillerien koemaistajana) hankkivan Simonin kannoilla on myös poliisi, jonka kouriin joutumisen hän välttää täpärästi törmäämällä sattumalta Pattyyn (Emily Skeggs). Patty on hieman yksinkertaisen ja ujon oloinen Psyops-yhtyettä fanittava tyttö, joka on juuri saanut potkut duunistaan lemmikkieläinkaupassa. Vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa asuva Patty tarjoaa Simonille kodistaan piilopaikan poliisilta, eikä luonnollisesti tunnista punk-idoliaan. Esiintyyhän tämä bändikuvioissa aina maski päässään.

Dinner in Americassa nähtävä jatkumo on periamerikkalaiseen tyyliin koko perheen yhdessä päivällispöytään istuminen, kuten elokuvan nimikin vihjaa. Nihilistinen Simon nähdään elokuvan aikana istumassa useankin perheen ruokapöydässä sekoittamassa keskiluokkaista ja jäykkää valkoista tapakulttuuria. Mustan huumorin täyteiset päivällishetket ovat elokuvan hillittömintä antia, sivistyneiden pöytätapojen muuttuessa vittuiluksi ja suoranaisiksi huutokilpailuiksi. Yhtä tinkimätön Simon on myös bändikuvioidensa kanssa; pienikin myönnytys kaupallisuudelle on itsensä myymistä ja vahvoja näkemyseroja tulee täten myös yhtyetovereiden kanssa.

Angstisen sävyisenä alkavan Dinner In American voi nähdä myös kasvutarinana, jossa kaksi hieman hukassa olevaa ihmistä löytävät tyhjänpäiväisestä ja päin persettä olevasta maailmasta sittenkin jotain mielenkiintoista, nimittäin toisensa. Myös musiikin saralla löytyy yhteinen sävel. Maailmalle on mukavampi aukoa päätään yhdessä. Palkinnon arvoisia kyrpiintyneitä ilmeitä Simonina välittävä Kyle Gallner ja rohkeutensa Pattyna löytävä Emily Skeggs tekevät molemmat hienoa työtä näyttelijöinä, eikä roolihahmojen yhteistyönä syntynyttä, lopputekstien aikanakin soivaa "The Watermelon Song" -biisiä ole ihan helppo karistaa mielestään elokuvan jälkeen.

Dinner in America palkitiin Fantasporton Directors' week -sarjan parhaasta käsikirjoituksesta.

****-

Post Mortem (Péter Bergendy, 2020)

Post mortem -kuvaus eli vainajan valokuvaaminen oli Suomessakin kohtalaisen yleistä vielä 1800-1900 -lukujen taitteessa. Syynä oli valokuvauksen kalleus ja kameroiden harvinaisuus. Jos henkilöstä ei ollut tämän elinaikana otettu valokuvaa, ja sellaisen muistoksi halusi, oli se otettava viimeistään heti viikatemiehen vierailun jälkeen. Etevimmät kuvaajat olivat oman alansa taiteilijoita, jotka saivat erilaisten apuvälineiden ja meikin avulla aikaan illuusion siitä, että kuvattava on vielä elävien kirjoissa.

Tällainen taituri on myös unkarilaisohjaaja Péter Bergendyn vuoteen 1918 sijoittuvan Post Mortem -elokuvan päähenkilö, kalmojen ikuistamiseen erikoistunut valokuvaaja Tomás (Viktor Klem). Tomásilla on taustalla myös sotilaana ensimmäisessä maailmansodassa läpikäyty kuolemanrajakokemus, joka tuo kuvaustilanteisiin yllättäviä tuonpuoleisia elementtejä. Pienen unkarilaiskylän miehet ovat kuolleet sodassa ja koronan tavoin koetellut espanjantautipandemia on tappanut kylään jääneistäkin asukkaista suuren osan. Tomásin kutsuu kylään kuvaustyötään tekemään 10-vuotias Anna-tyttö (Fruzsina Hais), jolla on Tomásiin jonkinlainen spiritualistinen yhteys; myös Anna on käynyt kuoleman rajamailla oltuaan vähällä kuristua omaan napanuoraansa syntymänsä hetkellä.

Ensimmäisenä Post Mortemissa herättää ihastusta eräänlainen vastakkaisilmiö; Tomás ja kaltaisensa valokuvaajat ovat taitavia työssään, jossa lähes silmänkääntötemppuun verrattavasti saavat kuolleen näyttämään elävältä, ainakin valokuvassa. Bergendyn meikki- ja lavastustiimi puolestaan on tehnyt hyytävän komeaa työtä näyttelijöitä vainajiksi ehostaessaan. Lopputulos on erittäin uskottava, mikä ei periodikauhuelokuvan tapauksessa ole lainkaan huono asia. Ehkä tässä yhteydessä on annettava pisteitä myös kuolonkankeita esittäville näyttelijöille; tuskin homma ihan "play dead!" -komennolla lähtee, vaikka vaivattomalta näyttääkin.

Tomásin suorittaessa kuvaustyötään kylän vainajien parissa, alkaa käydä selväksi, että he ovat jääneet jonkinlaiseen välitilaan. Lähellä kuolemaa -kokemuksen omaavat Tomás ja Anna toimivat porttina elävien maailman ja kuolleiden välillä, mikä näyttäytyy kyläläisille erilaisina poltergeist-ilmiöinä ja karmaisevina kummitteluina. Siitä päästäänkin asiallisimpiin erikoistehosteisiin aikoihin; niitä on käytetty loppukliimaksia lukuun ottamatta Post Mortemissa säästeliäästi, ja ennen kaikkea aiheeseen liittyvästi kauhistuttamaan. Kun näkymätön käsi tempaisee kylänmiehen selittämättömästi ilmaan, ollaan tavanomaisimpia jump scareja oudommissa tunnelmissa.

Goottilaisen Post Mortemin ajankuva on uskottavasti toteutettu ja Viktor Klem tekee päärooolissa vähäeleisen, jopa sisäänpäin kääntyneen roolisuorituksen. Psykologin paperitkin omaava ohjaaja Bergendy nyökkää kauhuelokuvan merkkiteoksille parissakin kohtauksessa, ja mieleen tulevat jopa kauhun terapeuttiset vaikutukset. Tällaiset nyökkäilyt ja kauhuelokuva yleensäkin, olivat Unkarissa pannassa aina vuoden 1989 sosialistisen kansantasavallan päättymiseen asti.

Festivaalikierroksellaan runsaasti palkintoja kerännyt Post Mortem nappasi kaksi pystiä ansaitusti myös Portossa. Ne tulivat Fantasy-sarjan parhaasta ohjauksesta ja parhaasta käsikirjoituksesta. Post Mortem on Unkarin ehdokas kilpailemaan Oscar-palkinnosta vuoden 2022 parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6