Caroline Munro

I quattro dell'apocalisse (1975) :: Four of the Apocalypse

Chaco - teloittaja; Vainotut

aka Four Gunmen of the Apocalypse; Four Horsemen of the Apocalypse; 4 de l'apocalypse; Chaco - Banditen; Les quatre de l'apocalypse

I quattro dell'apocalisse #1 I quattro dell'apocalisse #2
IMDb

Italialaisen kauhuelokuvan yksi kuuluisimmista ja myös värikkäimmistä tekijöistä on, astetta esteettisempien ja vakavampien Dario Argenton ja Mario Bavan (kaksi suurinta) lisäksi, Lucio Fulci (1927-1996), jonka pitkä filmografia kattaa elokuvia monesta eri genrestä ja myös aivan arvosteluasteikon ääripäistä.

Hän aloitti uransa komedioilla 1950-luvun lopussa, jonka jälkeen ohjasi mm. muutaman arvostetun ja taidokkaan giallo-mysteerin (esim. pienessä italialaiskylässä pesivää väkivaltaista ja uskonnollista ahdasmielisyyttä ravisuttavasti kuvaava ja kritisoiva Don't Torture a Duckling (1972), ja surrealistisen painajaismainen, hieman Nicholas Roegin Don't Look Now'ta (1973) muistuttava The Psychic (1977), sekä kaikkein kuuluisimpina kasan verisiä ja myös tunnelmaltaan tehokkaita kauhuelokuvia joista onnistuneimmat ovat vuoden 1979 voodoo-painajainen Zombie Flesh Eaters, surrealistisen kaunis ja karmiva The Beyond (1981) sekä The House by the Cemetery (1981), joita lähes kaikkia leimaa Fulcin hovikuvaaja Sergio Salvatin taitava kuvaus sekä Fabio Frizzin tunnelmallinen ja taiantäyteinen musiikki, joka tekee kauheasta kuvastosta entistäkin tehokkaampaa.

Fulci ohjasi myös lännenelokuvia esimerkkeinä rämäpäinen Colt Concert (Massacre Time, 1966), harvinainen Silver Saddle (1978), sekä tämä, vuoden 1975 The Four of the Apocalypse, jossa on paljon potentiaalia mutta valitettavan vähän toteutuneita ansioita.

I quattro dell'apocalisse [1]
I quattro dell'apocalisse [2]

Elokuva seuraa neljän tuomiopäivän ratsastajan matkaa kuumalla aavikolla, jonne he pakenevat alkutekstien taustalla nähtävää veristä välikohtausta jossain 1870-luvun alun saluunassa Utahissa. Korttihai ja -huijari Stubby Preston (Fabio Testi), alkoholisoitunut ja törkyinen partasuu Clem (Michael J. Pollard), viehättävä ja inhimillinen prostituoitu "Bunny" O'Neill (Lynne Frederick) sekä kuolleita ympärillään näkevä ja aistiva neekeri Bud (Harry Baird) ovat päähenkilömme, joiden matka alkaa rauhallisesti ja toisiinsa tutustuen ja lähestyen.

Kaikki kääntyy kuitenkin kohti todellista helvettiä, kun he tapaavat pian ihmispaholaisen, sadistisen Chacon (legendaarinen Tomas Milian), joka paljastaa hyvin pian todellisen luonteensa hurmaavan ja komean ulkokuorensa alta. Juoni liikkuu melko hitaasti ja vähän epävarmasti kostonhimon ollessa pelin henki, mutta mitä Fulci saikaan tästä kaikesta suuruudesta ja mahdollisuuksista irti elokuvallaan?

Kuvatunlainen tarina tarjoaisi loistavan mahdollisuuden juuri sellaiseen elokuvavoiman täydellisyyteen, asian painavuuteen ja tärkeyteen kuin mitä esimerkiksi Sergio Corbucci saavutti vuoden 1968 mestariteoksellaan Il grande silenzio, jonka kaunis lumivalkoinen miljöö suorastaan henkii ihmisissä kytevää pahuutta ja väkivaltaa. Kyseisen elokuvan voima on lähellä myös esim. Philip Ridleyn The Reflecting Skiniä (1990) joka onkin teemoiltaan hyvin samanlainen elokuva ja jossa valkoinen lumi on muuttunut kultaiseksi pellostoksi.

Fulcia ei kiinnosta - toisin kuin esimerkiksi jo mainitussa Don't Torture a Ducklingissa - tutkia ja pohtia ihmisluonnossa asuvaa petoa ja himoa väkivaltaan ja kostoon sillä tavalla, että elokuvaa voitaisiin pitää tärkeänä ja maailmamme ja luontomme virheitä kuvaavana teoksena. Elokuvan loppukohtaus, hekumallinen koston hetki, on suorastaan kuvottava tyhjyydessään, ja kaikkea vielä korostetaan söpöllä koiralla, joka ei voi hakeutua kuin sankarin ja hyvän miehen läheisyyteen ja turvaan. Väkivalta on raakaa ja armotonta, aivan kuten oikeastikin, mutta Fulcin elokuvassa sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin saattaa tarinalle ja yleisölle "onnellinen", helppo ja viihdyttävä loppu.

Mikään ei auta elokuvaa nousemaan varteenotettavalle tasolle muuten kuin ehkä osana italialaista spagetti western -ilmiötä ja aikakautta. Fulcin esittämä väkivalta ja verenvuodatus taistelee myös itseään vastaan, ja niinhän käy aina kun näytetään liikaa lopputuloksen ollessa vähemmän kuin näytettyjen kuvien summa. Tästä esimerkkinä alkupuolen pahamaineinen kohtaus, jossa Chaco kiduttaa puuhun sidottua miestä veitsellään.

Jos esim. Alejandro Jodorowsky olisi ollut ohjaksissa (ja kirjoittamassa), koko Chacon hahmo ei pelkästään olisi hävinnyt heti alkutekojen jälkeen tehden elokuvasta oikeasti surrealistisen ja pahaenteisen, vaan ko. kohtaus olisi myös jäänyt korkeintaan kauhunhuudahduksiin ja Testin ja muiden todisteleviin silmiin ja ilmeisiin, mutta sellainenhan ei riittänyt tuon ajan verenhimoiselle yleisölle ja tuottajille, ja lopputulos on vain graafista sadismia eikä edes kovin vakuuttavin efektein.

I quattro dell'apocalisse [3]
I quattro dell'apocalisse [4]

Elokuva esittää myös Bairdin neekerihahmon harvinaisen ilkeässä ja vihamielisessä valossa. Hän on ainut värillinen hahmo elokuvassa ja myös käytännössä ainut todella sekaisin oleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä. Ei voi olla aistimatta jonkinlaista rasistista vihjailua, kun Budin hahmon kuvaamista katsoo, ja teoksessa olisi luonnollisestikin pitänyt olla edes yksi normaali ja turvallinen vastaavanrotuinen hahmo tekemään tyhjiksi edelliset epäilykset ja vihjaukset. Hahmo toki kertoo kuinka tuonpuoleisessa ei ole värillä väliä ja hänelläkin tulee olemaan vielä kaikki hyvin, mutta se ei muuta yhden ainoan hahmon esitystä kauniimmaksi muuten kuin ehkä itse elokuvan omassa maailmassa.

Muista hahmoista Frederickin prostituoitu on sympaattinen ja enkelimäinen, ja tuo elokuvaan ripauksen toivoa paremmasta ja valoisammasta, mutta kaikkihan menee pahasti ylösalaisin loppukohtauksessa Testin kanssa. Luonnollisesti myös ammattimiehet Testi ja Milian ovat koko elokuvan ajan kiinnostavia katsoa, ja etenkin Chacon hahmo on todella - ja todellinen - paha siinä vaiheessa mihin sen olisi pitänyt jäädäkin. Näyttelijät ovat siis vähintäänkin taitavia ja tekevät roolinsa kunnialla eikä ylinäyttelyä tai vastaavia virheitä onneksi ole.

Fulcin ja Salvatin kuvasto ei tällä kertaa ole mitenkään fantastista muutamaa kaunista yksittäistä kuvaa ja kohtaustakin lukuun ottamatta, ja jostain syystä Fulci käyttää lähikuvia henkilöidensä kasvoista todella antaumuksella ja seurauksena on tarpeettoman ahdas tunnelma useassa kohtauksessa. Kasvot täyttävät koko ruudun minkä jälkeen tulee leikkaus toisiin kasvoihin. Tällä ei ole mitään tarkoitusta itse elokuvan tehon kanssa eikä sen käytölle löydy järjellistä perustetta oikein enempää kuin Jess Francon zoomailuillekaan, tai yleensäkään kun ohjaaja liikuttaa kameraa ilman syytä. Fulcin kauhuelokuvissa olennaisia elementtejä ovat extreme close-upit esimerkiksi kauhistuneisiin silmiin, ja kyseinen keino toimiikin kauhusadussa ja pelon/säikähdyksen kuvaamisessa äärimmäisen hyvin hillitysti käytettynä.

Fulcin visuaalinen silmä ei ole missään hänen elokuvistaan mitenkään erityisen kiinnostava tai muistettava, mutta tässä elokuvassa huomio kiinnittyy erityisesti asioiden puuttumiseen ja liiallisuuteen. Kerronta on sutjakkaa alkupuoliskolla, mutta elokuva väsähtää hitaaksi puolenvälin jälkeen, ja kun saavumme talviseen maisemaan, on tempo suorastaan pysähtynyt paikoilleen luoden tunteen että käsikirjoitukseen piti vain väkinäisesti keksiä tarpeeksi kohtauksia 100 minuutin pituutta varten. Ja koska hahmot, heidän suhteensa ja moraalinsa (myös elokuvan) eivät ole kovinkaan varteenotettavia, käy pituus luonnollisestikin pahasti vaivaamaan.

I quattro dell'apocalisse [5]
I quattro dell'apocalisse [6]

Elokuvan parasta antia on ghost town -jakso jossa Fulci puolestaan osoittaa visuaalista osaamistaan. Keskipäivän sade, sumu, uhkaava tunnelma ja sekopäinen musta mies (jolla on erittäin helvetillisiä ruokailutottumuksia) luovat jaksoon todellakin kummitusten läheisyyden tunnun. Nerokas kamerankäyttö ja -asettelu aitojen taakse Testin kertoessa Frederickille Budista luo myös - englantilaisen genre-journalisti Stephen Throwerin mukaan - elokuvaan erittäin surrealistisen ja etenkin irrationaalisen tunnelman tehden siitä Fulcin surrealistisimman westernin.

Sateinen jakso muistuttaa myös siitä miltä koko elokuva olisi näyttänyt Jodorowskyn käsissä, joka onnistuisi luomaan elämää suurempaa surrealismia ja painavaa asiaa etenkin tämän kaltaisesta materiaalista. Esimerkkeinä tietysti El Topo (1971) ja The Holy Mountain (1973), joista kumpikin kantaa juuri niitä teemoja ja sitä voimaa joka Fulcilta puuttuu.

The Four of the Apocalypse toimii varmasti vähintäänkin kohtalaisesti, jos sitä suostuu katsomaan vain ajanvietteenä ja yhtenä harvinaisemmista (ennen Anchor Bayn dvd:tä) spageteista, tai esimerkiksi yhtenä monista Milianin taidonnäytteistä, mutta vähänkin syvempää ja suurempaa elokuvaa etsittäessä on vastassa ikävä pettymys. Fulci olisi kyllä osannut ja kenties halunnutkin saavuttaa enemmän, mutta luultavasti tuottajat vaikuttivat asiaan ja elokuvan sisältöön, tai pikemminkin sen puutteeseen. Edes äänimaailma ja musiikki, se yksi tärkeimmistä spagetti-elementeistä ei vakuuta Fulcin elokuvassa, mutta siihen sentään tuli merkittävä muutos kun hän aloitti kultakautensa pian 1980-luvun alun kauhuelokuvillaan Fabio Frizzin kanssa.

*½---
© Juho Malanin, julkaistu: 19.6.2003
keskiarvo
toimitus
2.43/5.00 (7)
 JSSMJLTPJMJM*PI
  3.0 3.0 1.5 3.0 3.0 1.5 2.0
keskiarvo
lukijat i
3.08/5.00 (20)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  7 (24)
29%
I quattro dell'apocalisse (1975)  I quattro dell'apocalisse (1975)Chaco - Teloittaja